Yritys olla nostalginen

Blogin luonnoksissa on hyvän kolme vuotta sitten laadittu otsikko "Nyt kun en enää asu täällä". Postauksen ideana oli hehkuttaa kotipihaamme ja juoruta naapureista sitten, kun se olisi mahdollista. Mutta nyt kun asunto vihdoin on myyty, lähdöstä on ehtinyt kulua liki kaksi vuotta.

Okei, se oli ihana koti. Ja ennen kaikkea täydellinen piha, jossa lapset saivat leikkiä nelivuotiaasta keskenään (ja naapurin lapset kaksivuotiaasta). Jossa aina oli leikkikaveri. Ja kahvikaveri. Barbilla oli bestis ja Barbilla bestikset. Iltapuurolla yhdestä viiteen lasta, riippuen vähän kuka puurot viitsi keittää. Itkuhälyttimenä toimi ovikello.

Varmaan sitä hehkutin blogivuosinakin, mutta ylläolevaa en kirjoittanut. Varoin kuvia, joissa näkyisi kotimme seinää, ettei se olisi paikannettavissa. En kertonut idyllisestä Kakolanmäestä, joka pihastamme alkoi. Kuvailin, kuinka meillä oli lyhyt päiväkotimatka, mutta en sanonut sen pihan näkyneen olohuoneemme ikkunasta. En varmasti kertonut antavani lasten olla pihalla ilman valvontaa.

Tuolla me asuimme.

Vaikka olemme siis muuttaneet pois aikaa sitten, jätimme asuntoon jotain pientä. Tällä tarkoitan kaikkea suurta: kirjoituspöytä, olohuoneen lamppu, jukeboksi, kirjahylly. Sekä tietysti kaikki se romu, jotka kellariin kerätään.

Veimme viimeksimainitut Topinojalle (mikä puhdistava kokemus*), terassikalusteet ja työkalut kesämökille, kirjoituspöydän ja jukeboksin annoimme pois (mikä puhdistava kokemus**). Kirjahylly katselee minua tuosta vierestäni ja rakastan sitä, mutta se ei ole puhdistava kokemus, pikemminkin vähän ahdistava samaisesta syystä kuin luopuminen oli puhdistavaa.

Neljällä lapsella palvelleista Teutonioista katkesi asia Harbin vauvavuonna. Metalliosistaan pääsi kierrätykseen.

Vessanpönttöä emme muutaneet, mutta katsokaa nyt mikä täydellinen kierrätysmaailma. Jokaiselle asialle oma kontti!

Tabula rasa seuraavalle kertomukselle.

Sunnuntaina suljimme kodin oven viimeistä kertaa. Kodin, johon muutimme yksilapsisena jatko-opiskelijapariskuntana ja pois kolmilapsisena perheenä, uudet urat edessä. Siellä harjoittelimme häävalssin ja kahdet lektiot.

Tällaista nostalgiaa yritin kehitellä, mutta jännä kyllä, en saanut sisimpäni ripseä värähtämään. Se oli ihana koti, mutta arvaatteko: niin on nykyinenkin. Olkoonkin objektiivisilla mittareilla vähemmän idyllinen.

Kiitos Kakola 2010-2014. Näin on hyvä.

* Puhdistavaa, koska kuormaamme ei kaadettu läjänä kaatopaikan massaan, kuten kuvittelin, vaan jokaisen asian sai viedä omaan kierrätyspisteeseensä. Jätemaksu peräkärryllisestä tavaraa oli kolme euroa. Kolme!

** Miten mahtavaa luopua jostain, jota kuvittelee pitävänsä tärkeänä, mutta joka esineenä ei kuitenkaan sitä ole. Ah, mitä kolmen pennin Kon-mari-filosofiaa. Ei kestä kiittää!

Lapsia haki iltapäivähoitoon liikaa ja liian vähän

Minä raukkahan olen kotihoidettu, eli minua odotti aina koulupäivän jälkeen valmiiksi laitettu välipala, mutta ystäväni muistelevat lämmöllä kaakaojauheen syömistä suoraan purkista.

Helsingin kaupunki tarjoaa tähän sukupolvikokemukseen mahdollisuutta myös Barbille, tulevalle tokaluokkalaiselle.

Helsinki julkisti eilen, että kaupungin iltapäivätoimintaan haki noin 6600 lasta, joista noin 5500 "pystytään sijoittamaan" yhdistysten, seurakuntien ja muiden järjestämään toimintaan. Ilmaisusta voisi kuvitella, että tarjolla oleviin kerhoihin ei mahdu enempää lapsia, mutta totuus on, että ainakin meidän alueeltamme jätettiin aiemmin toiminut iltapäiväkerho perustamatta.

"Vähäisen hakijamäärän vuoksi."

Selvä pelihän tuo, eikö vain? Paitsi, että alueella toimii myös kaksi muuta iltapäiväkerhoa, joihin saapuneet tokaluokkalaisten hakemukset hylättiin sillä perusteella, että vain ekaluokkalaisille riitti paikkoja. Ja huomatkaa: hakukaavakkeessa sai valita vain yhden kerhon, johon hakemus osoitetaan. Samalla luvattiin:

"Mikäli lapsi ei tule valituksi hakemaanne ryhmään, pyritään paikka osoittamaan alueen muista perusopetuksen iltapäivätoimintapaikoista."

Ei muuten pyritty. Kielteisiä päätöksiä on yhden koulun tokaluokkalaisille tullut yli neljäkymmentä.

Twitterissä Helsingin opetusvirasto vastasi kyselyyn paikkojen puutteesta, että määrärahaa ei ole tarpeeksi, ja että "lasten määrä kasvaa ennakoitua nopeammin".

Eikä kasva. Tämän vuoden hakijat ovat ne edellisen vuoden esikoululaiset ja ekaluokkalaiset! Sitä paitsi, hakemuksia oli tullut tänä vuonna 300 enemmän kuin viime vuonna ja paikkoja on 1100 liian vähän.

Ainoa järjellinen argumentti on riittämätön määräraha. Ja sehän vain kertoo, että palvelua ei pidetä tärkeänä. Eli jos tässä yksinkertaisesti halutaan säästää, sanoisivat ihan suoraan, että lapsillemme ei perusteta iltapäiväkerhoa, koska tokaluokkalaisten on ihan ok tsiigata viisi tuntia päivässä youtubea ja syödä oboyta. Mutta että "vähäisen hakijamäärän vuoksi".

Come on.