Kahdeksan vuoden kotiäitiys

Luin juttua pienten lasten äitien työllisyydestä ja päähäni iski melko pysäyttävä ajatus: jos olisin pitänyt kaikki lapsivapaat täysimääräisinä, olisin aika tarkkaan kaksi viikkoa sitten ollut palaamassa työelämään äitiyslomalta, joka olisi* alkanut huhtikuun alussa 2008.

Sen sijaan olimme ensimmäisellä konferenssimatkallani lokakuussa 2008.

Yritin luoda päässäni vaihtoehtoista todellisuuskuvaa tuosta kahdeksan vuoden kotiäitiydestä, mutta en lopulta uskaltanut lähteä sille tielle. Sen sijaan mietin missä olisin nyt, kaivelemassa kahdeksan vuoden takaisia mappeja ja pohtimassa kahdeksan vuoden aikana päivittynyttä tutkimuskirjallisuutta, keksimässä rahoittajille perusteluita miksi apuraha kannattaisi myöntää minulle ja lupaavalle alulleni viime vuosikymmeneltä.

Väitän, että vaikka yliopistoja ei olisi tällä aikavälillä päätetty ajaa alas, tutkimusrahoituksen olisin voinut unohtaa. Ja sen myötä väitöskirjan. Koska jos vaikka olisin onnistunut viitisen vuotta kituuttamaan kotihoidontuella, ihan hirveästi siitä ei olisi varmaankaan jäänyt sukanvarteen tehdäkseni tutkimusta omarahoituksella.

Tulisiko soittoa jos kaikki yllämainittu jotenkin eriskummallisesti kumoutuen väittelisin neljän, viiden vuoden kuluttua tästä hetkestä?

Jos nyt varovasti koittaisi viedä postausta johonkin kantaaottavampaan suuntaan, niin äkkiseltään tulee mieleen esimerkiksi, että perhevapaiden jakaminen ihan vaikka lainsäädännön tasolla olisi varmaan aika hyvä juttu.** Ja toiseksi, että kun sanotaan, että naiset ei voi saada kaikkea, niin miksi eivät, jos kerran miehetkin voivat. Pitää vaan määritellä se "kaikki" samoilla kriteereillä: pitääkö siihen kuulua lasten kotona hoitaminen?

(Vaikka teinhän minä sitäkin silti vuosia.)

Mutta eiköhän mun todellinen pointtini ollut, että kahdeksan vuotta on muuten tosi pitkä aika. Ja jos se aika on kulunut kolmikymppisistä... Tai ei, ainakaan se ei ollut mun pointtini. (Kahdeksan vuotta!)

* Sanon olisi, vaikka tokihan se virallisesti alkoi silloin. Esikoista odottavana kammiotutkijana en vain keksinyt syytä lopettaa työntekoa ennen laskettua aikaa - ja koska lapsi ei pitänyt deadlineaan, ehdinkin lomailla yli viikon täysin toimettomana.

** Ai entä jos haluaa olla kotiäiti, eikä vain patriarkaatin pakottamana? Antaa mennä! Perhevapaiden jakaminen olisi vain kannustin saada ne mahdollisimman täysimääräisesti käytetyksi. Äitini valintaa esimerkiksi on paha mennä tuomitsemaan, koska minulla oli maailman leppoisin lapsuus. Itselleni tuottaa vaikeuksia tarjoilla leppoisuutta edes iltapäivän mittaisissa jaksoissa.

Lapset ja nykytaide

Suutarin lapset vihaavat kenkiä, niinhän sitä sanotaan. No, minun lapseni ovat syyttään joutuneet alistumaan keskivertoa enemmän museokäynneille, ja tästä syystä usein esittävät vihaavansa niitä. 

(Nopea leikkaus kuvaan, jossa olemme juuri käyneet Taidehallin lastensunnuntaissa ja HAMissa ja Barbit itkevät, että kolmanteen museoon, ei vielä kotiin, kolmanteen museoon!) Kyllähän te ymmärrätte. Lähteminen aina vaikeaa.

Mutta kävipä sitten viime perjantaina, että nappasin lapset uimaretkelle ihan naurettavan myöhään. Sitä se valo tekee. Vielä pari kuukautta sitten totesin päiväruoan jälkeen, että eipä tässä enää mitään kannata, kohta on nukkumaanmenoaika.

(Saahan lapsiperhekontekstissa sanoa "naurettavan myöhään", jos idea saatiin puoli seitsemältä ja autossa oltiin kello 19.08? Hyvä.)

Niin ja tietenkin normaalioloissa menisimme ratikalla, hip. huom.

(Voisikohan koko blogipostauksen sulkeistaa?)

Mäkelänrinteen retki oli kahdessa mielessä onnistunut: saimme kerättyä esikoisen sinne aiemmin unohtamat uikkarit ja lapset oppivat uutta sanastoa minun jättäessäni sormen auton oven väliin. Yhdessä mielessä epäonnistunut: allasosasto oli remontissa.

Olimme takaisin autossa 19.40, melko vähin ideoin: mihin mennä kolmen lapsen kanssa tähän aikaan, ettei koko säätö olisi ollut aivan turhan vuoksi?

No tietysti Kiasmaan!

Koska oveluus on yksi äitien tärkeimpiä taitoja, en kysynyt haluavatko lapset museoon, vaan haluavatko he pitsistä rakennettuun huoneeseen. Totta kai ne halusivat.

 

Seuraa virallinen suositus: jos ei ole lasten kanssa kauheasti tullut käytyä museossa ja miettii miten siellä voi käyttäytyä, Ernesto Neton näyttely on erittäin matalan kynnyksen näyttely aloittaa.

Voisin suositella lämpimästi myös tuota iltakahdeksan saapumisaikaa, koska meidän lisäksemme museossa oli noin kolme muuta asiakasta. Lastentapahtumat, joita kaikki museot nykyään harrastavat, ovat mahtavia tekosyitä raahata lapset museoon askartelemaan, mutta saattavat aiheuttaa tinnitusta.

Visiitin kruunasi neljännestä kerroksesta avautunut näkymä museon seuraavaksi aukeavaan näyttelyyn: Choi Jeong Hwan muovi-installaatiohässäköintiin, joka siis aukesi yleisölle eilen.

 

Todellakin tullaan uudelleen.

 

 Ehkä kahdeksalta.

Tytöt on tyttöjä

Harbi täytti kolme ja vihdoin meillekin on saatu prinsessamaailman rinnalle kunnon ninjameininkiä.

Myös Harbi pääsee leikkeihin mukaan.

Barbi on se, jonka Ninjagon katsomista on jouduttu rajoittamaan.

Nyt kun edessä on päiväkotikaverin ninjasynttärit, ymmärsin, että joudun pääsen vihdoin korvaamaan sen lakanasta tehdyn kummitusasun päiväkodin halloweenjuhlissa, jossa muut edustivat BR:n noita- ja supersankarireleissä.

Kuvittelin toki, että tästäkin pääsee helpolla. Mustat leggarit, musta paita ja kypäräpipo päähän - tämähän syntyy nopeammin kuin lakanakummitus. Mutta mustan ninjan rooli oli kuulemma jo varattu. Ja ilmeisesti [myönnän, en ole tätäkään ohjelmaa katsonut lapseni kanssa] Ninjagossa on hienosti tasa-arvonäkökulmaa kattamassa yksi tyttöhahmo: Mia.

Siis: punaiset leggarit, punainen paita ja punainen kypäräpipo?

Niinhän voisi kuvitella, mutta tämä asu on varattu punaiselle ninjalle.

Aikani jankutettuani, että jos Mia pukeutuu punaiseen ja on ninja, hänkin on punainen ninja, hyväksyin, että kummitusasu menee nyt tosiaan maksuun ihan korkojen kera.

Ja kuulkaa yllättävän vähän kirkkaanpunaisia Kiina-mekkoja löytyi eräänä aurinkoisena lauantai-iltapäivänä lastenvaatekaupoista. Suunnitelmani oli siis napata joku tämänhenkisen printtitunika ja vyöllä tuunata siitä Mia-asu.

Jos tarkkoja ollaan: yllättävän vähän yhtään mitään kirkkaanpunaista löytyi näin joulukuun ulkopuolisessa ajassa. (Ja väri tosiaan on ensisijainen, koska kyllähän meillä qipao'ita löytyy kotoakin.)

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Eurokangas.

Barbi piirsi kaavat.

Minähän toki olen kätevä käsistäni, ja jos vielä käyttäisin kaavoja tai muuten suunnittelisin tekemisiäni, vaatteista saisi varmaan jopa ihan käyttökelpoisia. Mutta vailla edellämainittuja, yllättävän vaikeaa oli esimerkiksi saada tuota päähinettä sellaiseksi, ettei näyttäisi niqabilta. Tai siis, summassa ompelemani huppu, johon leikkasin viillon, näytti pahasti uskonnonpilkalta. Koska se myös repsotti kuulemani mukaan epäninjamaisesti, kiristin silmäaukkoa paljettijoustonauhalla. 

Se etäännytti. Varmasti yhtä lailla ninjasta.

Mutta pois se minusta, että kävisin kyselemään miten juuri tämä asu kantaa tunnistettavuutta Mian kanssa.

Ninjat on ninjoja.

Kosmopoliitta

Eräs teidän kaikkien tuntema bloggari instagrammaa menemään Japanista, ja matkaraporttia odotellessa en malta olla kertomatta, että kävin minäkin. Entinen bloggari, mutta jos mahdollista jopa edellä mainittua varmemmin teidän kaikkien tuntema.

Tiedätte toki miten työmatkoja paljon tekevät aina voivottelevat, että kyllä siitä kuule on hohto kaukana ja ihan varmaan kaikki olisivat mieluummin kotona kuin työmatkalla.

No ehkä kaikki paitsi ne jotka sattuvat oikeasti olemaan kotona. Sillä on muuten hohto melko kaukana siitäkin.

Mutta on tietysti työmatkoja ja työmatkoja. Eräs ystäväni lentää johonkin maailmankolkkaan yhden myyntitapaamisen vuoksi. Ja ihan varmasti on raskasta. Mutta raskasta minusta olisi myydä Suomessakaan, jotta.

Harhaudun. Tai oikeastaan jännitän itsekin päättyykö tämä postaus Japani-aiheisena vai työmatka-aiheisena. Ken elää, näkee.

Japaniin menemisessä oli paljon samaa kuin taannoin Kiinaan menemisessä. Ensinnäkin se, että kuvittelin populaarikulttuurisen kuvaston ja yleisen maailmantietämyksen pohjilta tietäväni mihin olen menossa. Koska (ihmisen tärkeyden mitta on se kuinka kiireinen hän on, kuuluu tällaisissa kohdissa aina mainostaa että) matkaa edeltävä aika oli niin järkyttävän kiireistä, ehdin avata kirjastosta lainaamani Tokio-oppaan ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Tai vaikea sitä olisi ollut paljon aiemmin avata, sillä lainasinkin sen vasta edellisenä päivänä. Onneksi lento oli kuitenkin pitkä, ehdin kahlata opuksen läpi.

Toinen asia, mikä oli yhteistä Kiinaan menon kanssa, oli havainto siitä miten järisyttävän väärässä olin ollut. Toki tiesin Japanin eroavan Kiinasta monilla tavoin, mutta en ymmärtänyt sen mittakaavaa.

Tokio muistuttaa enemmän Helsinkiä kuin Wuhania.

En keksi toista yhtä siistiä, yhtä rauhallista ja hiljaista suurkaupunkia. (Se oli jopa Helsinkiä siistimpi ja rauhallisempi, eikä Helsinki edes ole suurkaupunki.) Junassa jonkun kännykkä soi ja tämä onneton raukka juoksi vaunujen välikköön puhumaan. Kukaan ei törmää sinuun kadulla. Kukaan ei huuda. Kukaan ei tuijota. Kukaan ei soita torvea. Puistossa puistotyöntekijä poimii sormin suurella epätodennäköisyydellä kohtaamansa roskan. Tupakointi kävellessä on kielletty. Kyllä. Puiston ulkopuolella kadunkulmassa on tupakointipiste. Tuntuu absurdilta ajatella, että joku sylkisi.

Wuhanissa olin harvoin hississä, jossa joku ei olisi tupakoinut. Tai huutanut kännykkäänsä. Tai sylkenyt. Tai näitä kaikkia yhtä aikaa.

Kuten ylläolevasta huomaatte, Kiinan-traumani alkoi matkalla vapaasti purkautua. Osoitinkin matkakumppaneilleni syvää kosmopoliittiuttani aloittamalla joka ikisen keskustelun viikon aikana sanoilla kun minä olin Kiinassa.

Minä olin onnekkaampi matkaseurani kanssa. Sekin on tietysti työmatkoissa riski, seuraansa saa kai harvoin valita. Tai niin kuulin matkakumppanieni valittelevan.

Tämä näytti tutulta.

Mutta näitä näki Kiinassa vain todella eksklusiivissa kohteissa.

Ehkä kirjoitan vielä toisenkin postauksen. Siitä Japanista. Tai työmatkailusta.