torstai 28. helmikuuta 2013

Tohtoriksi kortistoon

Viime päivinä on muuallakin kuin minun päässäni pohdittu tohtoreita. Etenkin sitä miten tutkimusrahoitusmallit tekevät tohtorikoulutettavista hyvin hyödynnettäviä, toisin kuin tohtoreista, ja sitä etteivät tohtorikoulutuksen antamat taidot ja työelämän odotukset kohtaa. (Ja sitten on tietysti keskusteltu kohu-tohtori Himasesta, mutta Long Playn juttu on ollut liian pitkä että olisin ehtinyt sitä vielä lukea. Vielä!) Vähän liian ajankohtaista, että olisin halunnut hirveän syvälle näihin keskusteluihin uppoutua.

Mutta vähän kuitenkin. Vaikka jutuissa on fokuksessa ollut ns. kovien alojen tohtorikoulutus, niin uskon että myös humanistipuolella tohtoreita pidetään usein väärin koulutettuina työelämään. (Tosin jos tohtoreiden työttömyysaste on 2,4% ja kokonaistyöttömyys 9% hujakoilla, tuntuu, että ei se tohtorius nyt varsinaisesti vaaranna työllistymistä.) Koska minä olen kouluttanut itseni juuri kortistoon äitiyslomalle, haluaisin kiukutella, että on kapea-alaista ajatella, ettei tohtorikoulutuksen läpikäynyt henkilö osaisi enää leikkiä yliopiston ulkopuolella. Väittäisin, että väitöskirjaprojektin läpivieminen antaa taitoja pitkäjänteiseen itsenäiseen projektinhallintaan budjettivastuusta työajansuunnitteluun ja monialaiseen yhteistyöhön, mitkä on aika peruskamaa nykyisessä työelämässä. (Tai sitten tosiaan olen vain vieraantunut siitä.)

Tosin todettiinhan se jo täälläkin, millaisena pölyisenä kammioelämänä tutkijuus nähdään. Virheellisesti, siis, huudahdan!

Yhtenä syynä "tohtoritehtailuun" voidaan nähdä yliopistojen perusrahoitusmalli, jossa valmistuneesta tohtoritutkinnosta saadaan merkittävä summa yliopiston budjettiin. Siihen peilattuna onkin toisaalta melko karua ja henkilökohtaisella tasolla ärsyttävää, että yliopisto ei millään tasolla huolehdi työntekijöidensä palkkauksesta. Minulla esimerkiksi jäi rahoittamatonta aikaa väitöskirjarupeaman loppuun kokonaisen kuukauden verran - eli tervemenoa vain minulle työvoimatoimistoon, mitään määrärahaa ei ole, että minut oltaisiin voitu palkata tuoksi kuukaudeksi. (Projektivetoisessa kovien alojen tutkimuksessa hankkeen johtaja pystyisi kyllä halutessaan paikkaamaan tällaisen työllisyysskuopan.)

Kuten mies sanoo, yliopisto on ainoa työpaikka, jossa työntekijä joutuu itse järjestämään palkkansa - ja maksaa tästä palkasta vielä isoa siivua työnajantajalleen. Siitä ilosta että saa töitä tehdä. Samaa mentaliteettia osoittaa vaikkapa että väittelijä maksaa itse väitöskirjansa painatuksen, ja yliopiston kirjasto myy kirjaa omaan piikkinsä.

Mutta no, minä nyt sitten ehdin jo äitiyslomallekin ennen väitöstä. Ja haluan uskotella teille, ja ennen kaikkea miehelle ja itselleni, että olisin kyllä eri tavalla orientoitunut työllistymiseni edistämiseen, jos en olisi tiennyt jääväni äitiyslomalle. Jotenkin työnhaku seitsemännellä raskauskuulla vain tuntui vähän hassulta. Saati näin yhdeksännellä.

Pieni byrokraattistekninen huvittavahko huomio syntyi työvoimatoimiston lausunnoista: käydessäni ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi, virkailijan mukaan keissi oli aivan selkeä. (Kiitos vuoden 2009 lakimuutoksen - sitä ennen tutkija ei voinut jäädä työttömäksikään.) Silti, virkailija kertoi, päätöksen tekemisessä menee 30 päivää - ja tätä lain asettamaa määräaikaa he eivät pysty pitämään.

Sainkin työvoimapoliittisen päätöksen tilanteestani nelisenkymmentä päivää myöhemmin - samana päivänä kun jäin äitiyslomalle eli työttömyyteeni päättyi. Päätös työttömyyden päättymisestä onnistui kuitenkin samalta viranomaiselta ihan yhdessä arkipäivässä. Nähtäväksi yhä jää, saanko jonkinlaista rahallista korvausta tästä työttömyyspyrähdyksestäni.

Ja todella kiinnostavaa on se, miten työllistyn äitiysvapaan jälkeen.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Aseista riisuva Afrikka-kortti

Alf Rehn ruoti tänään Turun Sanomien kolumnissaan ilmiötä, jota minäkin olen pienessä päässäni hiljaa kironnut, nimittäin kahta toisistaan riippumatonta ilmiötä rinnastavia moralisoijia.
"Pohditaan vaikka tätä hevoslihajupakkaa. Ei kestänyt montaa hetkeä kunnes oikean moraalin valvojat alkoivat muistuttaa meitä miten Afrikassa lapsia kuolee nälkään – usein liittäen mukaan kuvia näistä samaisista lapsista – antaen ymmärtää, että kenelläkään ei ole oikeutta valittaa yllätyslihasta kebabissa kun on pahempiakin kriisejä."
Mielestäni nälkiintyneen afrikkalaislapsen valjastaminen tällaisen "Hei, kamoon kaverit" -tyyppisen argumentin tueksi on paitsi mautonta, myös vaarallista, koska se estää kaiken keskustelun aiheesta. Siksi minäkin olen kironnut kuvia vain hiljaa - koska mitä voi kommentoida sellaisen kuvan yhteyteen? Onhan sanomatta selvää miten eri mittakaavassa ongelmat liikkuvat.

Samanlaista tehokeinoa käytettiin somessa kiertävässä kuvassa joulun alla: rinnastettiin katkerasti itkevä valkoinen lapsi kuvatekstillä "Hän sai väärän värisen ipadin" ja jalat, joihin oli askarreltu tyhjistä vesipulloista kengät. Jos haluna oli viestittää, että kulutusjuhla on mennyt överiksi, ei siinä mitään, sen viestin allekirjoitan kyllä. Mutta tämän kuvan levittäjältä odottaisin, että on ohjannut koko perheen lahjabudjetin jonkun köyhän maan lasten kengittämiseen. Jos ei, saanko ihan vähän syyttää tekopyhyydestä?

Ja onhan niitä muitakin hyviä kaikki vasta-argumentit tappavia kaukaisia vertauksia. Kuinka usein kommenttina suomalaiseen tasa-arvokeskusteluun saa argumentin, että "Täällä sentään on naisten asiat tosi hyvin verrattuna [lisää kaukaisen maan nimi]." Tai ekopiperrykseen, että "Kiinan teollisuuden saastuttamisessa ne todelliset ongelmat ovat."

Niinpä. Ei kannata valittaa mistään, eikä ainakaan yrittää vaikuttaa mihinkään, koska aina jollain muulla on asiat huonommin. Eikä sillä niin väliä, ettei kukaan yritä vaikuttaa myöskään niihin kaukaisempiin isompiin ongelmiin.
 
PS: Siitä tasa-arvosta, kun joskus tulee ehkä napistua työn ja äitiyden yhdistämisen vaikeudesta. Hesarissa [maksumuuri] nimittäin uutisoitiin tänään* miten Yahoo haluaa vähentää etätyöntekoa. Jutussa kerrottiin, että firman toimitusjohtaja Marissa Mayer palasi töihin kaksi viikko synnytyksen jälkeen. "Hän myös ra­ken­nut­ti työ­huo­neen­sa yh­tey­teen las­ten­hoi­to­huo­neen omal­la kus­tan­nuk­sel­laan."

Että mitäs sitä oikeastaan valittamaan suomalaisena työssäkäyvänä äitinä. Right?

* Huomatkaa siis, olen lukenut kaksi sanomalehteä!

tiistai 26. helmikuuta 2013

Pienenevä raskausvatsa ja muita kolmannen odotuksen ihmeitä

Lukijavaroitus: sisältää raskausteknistä dataa. Jos termi SF-mitta ei ole tuttu tai ei voisi vähempää kiinnostaa, jäähän odottamaan (blogin) parempia aikoja.

**

Kävin neuvolassa, uudella tädillä jälleen. Olin käynyt mittauttamassa hemoglobiinin*, joka oli alhainen, 108, ja minulta kysyttiin syönkö rautaa.

- Toisinaan, vastasin. On se ollut alhainen aiemminkin.
- Mutta palautunut raskauksien jälkeen?
- Niin luulisin.

SF-mitta todettiin pieneksi.

- Mutta pieni se on ollut aiemminkin.

No, ota sitä rautaa kun muistat, vielä muistutettiin, ja käynti oli ohi kymmenessä minuutissa.

Tämä oli seitsemäs neuvolakäyntini, ultrat mukaan lukien, ja raskausviikkoja on kasassa 35+. Uudelleensynnyttäjät menevät omalla painollaan, näemmä. Tai ehkä vain minä olen ollut vastahankainen seurattava, lykännyt käyntivälejä mahdollisimman pitkiksi.

Kotona vertailin neuvolakorttejani. (Uusimpaan edellinen neuvolantäti on kirjoittanut kanteen 2012, ettei mene sekaisin. Mietin onko kettuilua.) Esikoisen odotuksessa olin käynyt neuvolassa näillä viikoilla jo kymmenen kertaa. Mutta näemmä kokemuksen syvällä rintaäänellä annetut lausuntoni olivat kuitenkin vähän pohjattomia. Ei se hemoglobiini ole noin alhainen aiemmin ollut. Eikä SF-mitta.

Seuraavaksi tarkistin rautapurkkini. Sieltä puuttui 27 tablettia. Vähän vähemmän kuin raskauden kesto. Kun olen sanonut, että raskaus menee siinä sivussa, ehkä niin on käynyt turhan kirjaimellisesti.

Mutta se SF-mitta: ensimmäisellä kerralla se oli näinä päivinä 32,5, toisella 31 ja nyt kolmannella 29. Juuri siinä normaalihajonnan alarajoilla. Paino on minulla nyt sama kuin ekalla kertaa, mutta kakkosen raskaudessa se oli kolme kiloa enemmän, vaikka lähtöpaino oli ollut kaikkein alhaisin. Ja sitten, painon yhä noustessa, toisessa lapsessa mitta kiri viikolle 40 mennessä 36 senttiin, kun esikoisessa se oli tuolloin ollut 33,5. Eli ehkäpä tälläkin kertaa ehdin vielä loppumetreillä mahaa kasvattelemaan. Toisessa raskaudessa huolsin itseäni suklaalla ja voilla. Pitänee aloittaa sama kuuri.

Huomattakoon myös, että tällä raskausviikolla esikoista pienemmältä näyttänyt kuopus oli kuitenkin syntyessään suurempi. Sata grammaa, mutta silti. Eikä se esikoinenkaan (SF 34,5 viikolla 41+) ihan pieni ollut: 50 cm ja 3820 g. Eli ehkä en vielä(kään) viitsi huolestua.

Varsinkin kun edellisellä kerralla oli lääkärineuvola, jossa mukana ollut kätilöopiskelija kysyi olenko voinut hyvin.

- Totta kai hän on voinut hyvin! Ei kai hän muuten odottaisi kolmatta lasta tällaisella tahdilla, totesi lääkäri.

No niin, olenhan minä. Eli koska aiemmin on kaikki mennyt hyvin, kaiken on pakko mennä hyvin jatkossakin. Minulla on tähän lääkärinlausunto.

* Turussa neuvolassa ei enää tehdä niitä sormenpäistä otettavia pikatestejä, vaan hemoglobiinia varten pitää käydä laboratoriossa. Älytöntä (sekä labran että odottajan) resurssien tuhlaamista, sanon minä.

Yhteistyössä kunnallisen neuvolatyön kanssa.

PS: Silfverbergin Äitikortti-kirjan ilmestyttä monet kanssabloggaajat ovat ehtineet kertoa miten vähän he jaksavat äitiysaiheesta keskustella. No, meidänpä neuvolassa oli ilmaiseksi jaossa uusinta Vauva-lehteä. Vilkaisin kannen ja totesin, että ei minun aikani riitä tällaisen lukemiseen. (Ei vaikka olisi esitelty pieniä vauvamahoja.) Kuinka coolin itsenäinen äitiyshahmo minä olen!

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Hyvä saa kiitoksen

Liisan pihalla keskusteltiin montaa blogivalovuotta sitten kaupallisuudesta ja koska vedin keskustelun tietysti omalta osaltani omaan blogiini, oli (kahden hengen) raati ehdottomasti sitä mieltä, että minunkin pitäisi enemmän antaa kehuja hyvistä tuotteista.

Siispä kehu hyvästä tuotteesta ja erinomaisesta asiakaspalvelusta:

Nature Babycare vaipat. (Ei maksettu mainos kuitenkaan.)

Eli kyllä, meillä ei olla puristeja kestovaippailun suhteen, vaan esimerkiksi matkoilla ja tällä hetkellä öisinkin käytetään paperisia. Ruotsalaiset ekovaipat ovat valintani, ensinnäkin tietysti koska eko*, ja hyvää bonusta tulee siitä, etteivät ne eivät haise. (Usein paperivaippojen kanssa kurkin vaippaan viimeistään viiden minuutin kohdalla, koska haju uskottelee, että olisi vaihdon aika.)

Mutta joo. Pääsin kuitenkin valittamaan valmistajalle (kun siitä valittamisen palkitsevuudesta on ollut puhe). Yhdestä pakkauksesta puuttui osasta vaiposta kiinnitystarran vastakappale. Koska olen aikaansaapa ihminen, heti vuotta - ja pariakymmentä miehen valitusta - myöhemmin täytin heidän nettisivuillaan palautekaavakkeen, johon sainkin pian vastauksen.
"We are really sorry to hear that you have had a negative experience with our products!!! We believe this is due to an unfortunate manufacturing fault and though these are very rare, they sometimes can occur. We have advised our factory of these issues as they are trying to isolate the problem."
Siis kolme huutomerkkiä. Meinasin kirjoittaa takaisin, että en minä nyt oikeastaan niin pahoillani ollut. Ei sitä vikaa ollut kuin parissa vaipassa ja muuten olen aina ollut tyytyväinen!!!

Viestissä luvattiin myös kompensaatiota, joten odotin hyvässä lykyssä vaippapakettia. Mutta mitä sain: 20 euron lahjakortin S-ketjuun**. Koko kevään vaipat!


Kas näin tehdään tyytyväinen asiakas.

* Älkää vaan kysykö mikä tekee niistä ekompia. Kuvittelen, että niissä ei ole muovia (ainakaan hirveästi paljon) vaan ne on tehty maissista, joka kuulostaa toki paljon ekommalta kuin muovi. Samaan sekajätteeseen ne joutuu tuuppaamaan, mutta jos ne sitten vaikka maatuisivat alle miljoonassa vuodessa. Eli oikeasti olen myyty siinä vihreän logon, ruotsin lipun ja viiden tähden kohdalla.
** Se onkin vaippojen ainoa huono puoli. Joutuu menemään Prismaan. Vaikka ei minulla sen suurempaa K vs. S aatetaustaa ole. En vaan löydä Prismasta mitään, kun sellainen ei koskaan ole ollut lähimarkettini.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Elämä on kykkimistä

Lapsen pesu, kykkimistä ja nostelua.
Lapsen pukeminen, kykkimistä.
Tiskikoneen täyttö, kumartelua.
Tiskikoneen tyhjennys, kumartelua.
Kylppärin kuivaus suihkun jälkeen, kykkimistä.
Ruoanjätteiden korjaus, kykkimistä. 
Lapsen ulkovaatteet, kykkimistä ja painimista.
Lapsen kanssa leikkiminen, kykkimistä.
Lelujen korjaaminen, kykkimistä.
Pyykkikoneen täyttö ja tyhjennys, kumartelua.
Omien kenkien pukeminen, lähes mahdoton kaksinkerroin taipuminen.

Raskausviikot saivat kiinni ikäni. Kumpi sitten lieneekään kykkimisen kannalta merkittävämpi numero.

Juuri tänään olen myös kaipaillut konseptia, jossa viikonloput olisivat rennompaa aikaa kuin viikot. Ja saisi vaikka nukkua. Onneksi kohta siis alkaa äitiysloma.

Sitten on joka päivä yhtä rentoa.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Lastenkasvatuksesta ja maalaisjärjestä

En ole pystynyt kirjoittamaan viime päivinä mitään, koska Pudonneissa omenoissa keskustellaan. (No okei, sekin vaikuttaa, että on vähän väsyttänyt iltaisin. Ja että STD käski katsomaan telkkaria, ja siitä vinkistä kannattikin tehdä vaari.) En myöskään ole pystynyt jatkamaan Liinan avaamaa lastenkasvatuskeskustelua. Kun jostain syystä tällä kertaa aloin kiusallisella tavalla tiedostaa, miten vähän asiasta tiedän. (Mikä minua harvoin hidastaa.)

Tiedon puute ei myöskään tarkoita etteikö minulla olisi vahvoja mielipiteitä. Hyvä omakohtainen esimerkki on imetys (joka ei toki ole kasvattamista per se, mutta lastenhoitoa nyt kuitenkin): esikoista odottaessani muistan yhden ystäväni kysyneen aioinko imettää kuusi kuukautta. Hämmennyin, koska imetyksen keston määrittäminen ei ollut käynyt mielessänikään. Myöhemmin kuulin neuvolasta, että tätä suositeltiin, ja suositusta noudatin, koska sittemmin aiheesta näkemäni perustelut ovat kuulostaneet hyviltä. Joku voisi jopa sanoa, että olen ollut melko fanaattinen aiheesta. (Omalla kohdallani, muiden tekemisiin en välitä puuttua.) Niin fanaattinen, että kerrassaan pöyristyin kun toisen lapsen kohdalla turkulaisessa neuvolassa minulle useaan otteeseen suositeltiin kiinteiden aloitusta neljän kuukauden iässä. (Täällä tosiaan niin suositellaan.)

Perustan siis järkkymättömät mielipiteeni satunnaisille lausunnoille tai syvimmillään Hesarin tutkimusuutisointeihin. Tuoreena esimerkkinä tällaisesta tiedon pintaraapaisusta on vanhemmat kasvattavat tytöistä alisuorittajia -uutinen, jolle on helppo nyökytellä ja miettiä, että täytyypä kiinnittää omiin kannustamisen tapoihin huomiota, ja ohittaa se fakta, että uutinen on vain muutaman virkkeen kärjistys yksittäisen tutkimuksen tuloksissa, joka kuitenkin antaa ymmärtää, että tässä on tarkkailtu vain yhtä muuttujaa ja että otantana on ollut viisikymmentä amerikkalaisperhettä. (Tätä aihetta pohdiskeli aiemmin tänään Rouva R.)

No niin, mutta tällaisia ihminen (so. minä) lukee ja poimii niistä omaa vallitsevaa näkemystään tukevia väitteitä. Lastenkasvatusoppaiden lukematta jättäminen ei minulla pohjaakaan siihen, ettenkö uskoisi niiden sisältävän mahdollisesti arvokasta tietoa, vaan laiskuuteen. Ja ehkä hieman pelkoon, että oppaat osoittaisivat nykyiset mallini monella tapaa turmiollisiksi lapsille, ja koska en kuitenkaan oikeasti muuttaisi tapojani, joutuisin vain painiskelemaan aiempaa suurempien tunnontuskien kanssa.

Vaikka eihän se mikään ylpeilyn aihe ole, tällainen tietämättömyys. Katja Lahden tämänpäiväisen kolumnin ydintä sivuten, voisi ajatella, että lastenkasvatus on kenties merkittävintä mitä teemme. Ja kuinka paljon siihen lopulta älyllisiä voimavarojaan panostaa? Aika moni uskoo omaan maalaisjärkeen.

Maalaisjärjen ongelmana tietysti on, että se ei tarkoita mitään. Jonkun maalaisjärki sanoo, että ei pieni kuritus ole ennenkään lapsia vahingoittanut, ja jonkun toisen maalaisjärki sanoo, että pojat luonnostaan tykkäävät autoista. Kolmannen maalaisjärki kertoo, että perhepeti luo lapselle turvallisen lapsuuden.

Ja sitä paitsi miksi maalaisjärki? Maalaisjärki kertonee ihmiselle, ettei kannata laittaa kättä sudenloukkuun ja että lehmää ei kannata lähestyä takaapäin (tai ehkä kannattaakin - minulla ei oikeaa maalaisjärkeä juuri ole).

Itsellä tärkein lastenkasvatuksen perusta on varmasti oma lapsuus: sitä pyrkii toistamaan tapoja, joiden kuvittelee olleen hyviä, ja olemaan toistamatta niitä, joiden ei. Sitä paitsi harvoin sitä pysähtyy tietoisesti valitsemaan tekemisiään, ja jos joskus pysähtyykin, niin kuinka johdonmukaisesti niitä sitten pystyy noudattamaan tässä arjen suorittamisessa. Niinpä.

Mutta silti, harvassa asiassa me olemme niin suuria asiantuntijoita kuin tässä lastenkasvatushommassa. Ja kolmenkymmenen vuoden päästä katsotaan miten kävi. Meidän ansiostamme ja ennen kaikkea varmasti meistä huolimatta.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Sekalaisia

Olen saanut tammi-helmikuun pimeydessä monia ihania kiitoksia ja kehuja ja haasteita, kiitos kaikille! Kun ovat kuitenkin pahasti jääneet varastoitumaan, niin jätän tällä kertaa jakamatta eteenpäin, ja paistattelen vain saamassani suosiossa.

Jennijeeltä tuli tällainen kaunis syrän:


Nunjulta Kaunis blogi -tunnustus (ja haaste kahdeksasta totuudesta):


Ja myös Jennijeeltä A blog with substance -tunnustus ja kahdeksan kohdan haaste. (Ja huom! Tätä ei annettu säälistä, täsmentää Jennijee. Entäs se toinen sitten?)


Kuittaan kaksi kahdeksaa yhdellä, enkä sano, että ovat "totuuksia minusta", mutta olkoot lyhyitä päivityksiä ja muita hajatelmia. Ja toki niin totta kuin osaan.
  1. Olen ollut ihan hirveän pettynyt, että olen ollut ihan hirveän pettynyt Riikka Pulkkisen Vieraaseen. Rakastin Rajaa ja sitten Tottaa vielä enemmän, mutta tämä ei toimi mulla. Ei millään. Ja nyt en pääse eteenpäin seuraaviin kirjoihin (vaikka olen propagoinut, että kirjat saa jättää kesken). Ketun Kätilökin odottaa lainahyllyssä.
  2. Laitoin rikkoutuneet silmälasini kotivakuutukseen, kuten täällä vinkattiin. Erittäin hyvää palvelua sain, hienot laskelmat vuosivähennyksistä ja kaikkea. Mutta omavastuu oli tosiaan sen 200e, niin 199e lasien takia ei tavallaan olisi kannattanut vaivata.
  3. Muutenkin huomaan, että minusta on blogin myötä kasvanut aktiivisempi kuluttaja. Ainakin valitusrintamalla. Kaipaan kai raportoitavaa. Valitin siitä Mehiläisen tuplalaskutuksesta (palaan aiheeseen jos aihetta on, keskustelu on vielä kesken), ja vaipoistakin olen reklamoinut (siitäkin ehkä tuonnempana) ja nyt kun (ainakin silmämääräisesti arvioituna) avaamaton jugurtti oli homeessa, otin heti valokuvan jotta pääsen reklamoimaan. Harrastus tämäkin.
  4. Ostin myös ensimmäistä kertaa elämässäni kengät internetistä, väitökseen tietysti. Halusin matalammat korot, jotta en tuuperru lektioni aikana, mutta ainoat kunnolliset matalakorkoiseni ovat siniset. Ostin ne nyt siis mustana. Mutta myönnän, että lankesin silti omaan halvallaostamisen maneeriini: menin nettisivuille etsimään mustia nahkaisia, mutta ostin kiiltonahkaiset kun olivat puoleen hintaan. (Mutta kamoon, Vagabondin nahkaisista kengistä 39,50e ja lähetyskulut 0 euroa! Tiesittekö te, että interwebistä voi ostaa näin näppärästi ja edullisesti?! Ironiafontti tuohon, tietysti tiesitte.)
  5. Tämän jälkeen kuvittelin ostavani yhtä helposti lapsille mustat mekot karonkkabileisiin, mutta näemmä internetissä on jo kevät, enkä mitään järkevää mustaa mekkoa löytänyt. Tai sitten en vaan keksinyt riittävästi lastenvaatekauppojen nimiä. Hmph.
  6. Maailmassa on muutenkin liian vähän mustia lastenvaatteita, huomasin uudelleen tuhlatessani lauantaipäivääni Turku cityssä kiertämällä fyysisesti kaikki keksimäni lastenvaateliikkeet, etsimässä niitä mekkoja. Löysin lopulta, isosiskolle Zaran alennusrekistä ja kuopukselle Sokokselta.
  7. Harhauduin myös hetkeksi harmittelemaan sitä etten pue lapsia sellaisiksi ihaniksi blogilapsiksi, joilla on pillifarkut, duffelitakit ja nahkasaappaat. Ale-kylteillä on sellainen vaikutus, tekevät ihmistä hulluksi. Siksi ei kaupoissa kannata käydäkään. Totesin kuitenkin, että parempi näin, monella tavalla ja etenkin sen ekosädekehän kannalta. Enkä siis ostanut siitä Zaran alennusrekistä mitään muuta. On siellä kaapissa perintömekkoja ja toppahousuissa on parempi rymytä.
  8. Tänään sitten rymyttiin laskiaismäessä, kun kaverit kutsuivat. Ja laskiaismäen jälkeen oli viikottainen kutomuskerhoni. Eli söin päivälliseksi kaksi ja puoli laskiaispullaa! Nerokas päivä, sanoisin. Ilmeisesti myös lapset saivat tarpeeksi pullaa, sillä iltapalaksi söin kaksi lautasellista puuroa. (Ja kun sanon, että rymyttiin, tarkoitan että minä seisoin mäen alla kannustavan näköisenä ja päivittelin toisia, vastuuttomia vanhempia, jotka aiheuttivat vaaratilanteita. Tämä oli syytä lisätä kun lupasin puhua totta.)

perjantai 8. helmikuuta 2013

Dramaattiset raskausoireet

Minulla oli lapsena reikä sydämen kammioiden välissä. Jollain tasolla tuo lienee umpeutunut, ja siitä on jälkikaikuna vain pieni sivuääni, jonka terveydenhuollon ammattilaiset kuulevat jos siitä tietävät. Esikoista odottaessani minut laitettiin kuitenkin erityisseurantaan - kävin sydänfilmissä ja sikiö ultrattiin erikoislääkärin toimesta (vaikka muistaakseni minulle sanottiin, ettei vika ole liiemmin edes periytyvää sorttia). Mutta tulipahan tutkittua.

Pian näiden tutkimusten jälkeen matkustin Australiaan konferenssireissulle miehen kanssa ja tämä sai keuhkoputkentulehduksen. Muutamaa päivää myöhemmin myös minä aloin oirehtia hostellissamme: tunsin outoa kuristavaa kipua rinnassa, kuin vanne olisi kiristänyt sydämen ympärillä. (Näin mielestäni kuvaillaan myös jotain sydänoireita, en nyt lähtenyt googlailemaan.) No, mieheni diagnoosin perusteella minullekin arvioitiin kauhkoputkentulehdus, ja sain antibiootit.

Koska minua oli hiljan muistutettu sydämeni tilasta selitin sydänhistoriaani ja kokemaani olotilaa, jolloin ystävällinen aussilääkäri selitti, ettei asiaa pysty tutkimaan jälkikäteen: kun kohtaus seuraavan kerran tulisi minun pitäisi ambulanssilla mennä sydänfilmiin. Tarkoituksella ylidramatisoi, oletin. Enkä siis mennyt, vaikka sydämenahdistus jatkuikin.

Omituinen kipu jatkui harvahkolla frekvenssillä koko loppuraskauden, mutta hiipui kai sen jälkeen. En muista että olisin kiinnittänyt huomiota sen katoamiseen. Se vain loppui.

Kunnes pari vuotta myöhemmin olin raskaana taas. Tällä kertaa kuvailin kummallisia sydänoireitani neuvolalääkärille, joka totesi, että minua närästää.

Jep.

Diagnoosi oli suorastaan naurettava kokemilleni oireille, mutta ostin kuitenkin Rennietä. Ja se auttoi. Kröhöm.

Tuli vaan mieleeni kun jälleen viime viikolla koin tätä viiltävää rintakipua. Mutta nyt vasta yli kolmenkympin kiekkuvilla raskausviikoilla. (Tällä kertaa ei tosin auttanut kaksikaan Rennietä. En silti tilannut ambulanssia.) Muutenkin kyllä tämä raskaus on ollut vähäoireisempi kuin aiemmat, ja lapsi vähäliikkeisempi. Jopa siinä määrin, että ilman tuota (toki liian pieneksi kutsuttua) vatsaani olisi vaikea uskoa raskauteen lainkaan.

Olen muuten kerran aiemminkin aikuisena hakeutunut lääkärille sydäntä kuristavan tunteen vuoksi, parikymppisenä. Lääkäri ehdotti diagnoosiksi sydänsuruja. Harvoin olen kokenut itseäni niin ylenkatsotuksi. Mutta kai minua sitten silloinkin närästi.

Että mikä oli tarinan opetus?
1. Närästäessä ei välttämättä tule suuhun närää. Tämän kun olisin tiennyt.
2. Potilaan kuvaillessa oireitaan (dramaattisella sydänhistorialla), voi lääkäri päätyä moneen eri tulkintaan.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Väitöksen kauhut

Mitäs sitä öisin pohtisi kun uni ei tule silmään (kun yksi-kaksi lasta kiehnää vieressä, potkii, huutaa tai haluaa vettä): no vaikka lähestyvää väitöstä. Tosin jos ihan rehellisiä ollaan, en pohdi väitöstä, vaan pidän karonkkatoimikunnan kokousta yksinäni. Koska jos miettisin väitöstä, miettisin seuraavia uhkakuvia:
  1. En saa nukuttua edellisenä yönä ja olen täydellisen zombi koko päivän.*
  2. Tilaisuus on täydellinen nöyryytys enkä osaa vastata mihinkään kysymyksiin.**
  3. Naamani turpoaa enkä näytä hyvältä valokuvissa.
  4. Naamani punoittaa enkä näytä hyvältä valokuvissa.
  5. Osaan vastata kaikkeen, mutta minua ja tilaisuutta pidetään täydellisen triviaaleina.
  6. Saan lonkanlaajennuskipuja tahi koen muita loppuraskauden riemuja niin että silmissä pimenee ja puuskutan kaksinkerroin podiumin takana.
  7. Tapahtuu tilanne no: 5 ja ajatellaan että kalastelen säälipisteitä ja oikeasti kyseessä on tilanne no: 2.
  8. Suuta kuivaa ja tulee vessahätä. Yhtä aikaa.
  9. Kukaan ei muista ottaa valokuvia.

Oikeasti pahinta väitöksen näkökulmasta olisi tietysti synnyttää sinä tai edellisenä päivänä, mutta sitä en pidä realistisena skenaariona. Toisin kuin noita ylläolevia.

* Tähän varautuen olen lähettänyt jo lapset mummolaan edeltäväksi yöksi. Että olisi edes jotain unen mahdollisuuksia. Minut tuntien näkymät ovat kuitenkin heikot.
** Tähän en ole uskaltanut edes alkaa varautua. Siis että kriittisesti pohtisin väitöskirjani puutteita ja varautuisin pahoihin kysymyksiin.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Suuri puhdistus

Koska käytän tätä blogia (myös) puhtaasti itsemotivoimistarkoituksiin, haluan raportoida että suuri puhdistukseni etenee!

Lasten piirustukset mapitettu vuodesta 2009 tähän päivään.

Puolet niistä hävitetty, niin pahalta kuin se tuntuikin.

Kirjahyllyn siivouksessa poistettu (siis siirretty odottamaan kierrätykseen viemistä) viisi "leikkikännykkää". Ja pino latureita. Uskollisia Nokia-asiakkaita olemme olleet - ehkä turhankin, päätellen puhelinten uusintatiheydestä.

Esikoisen vaatteet siirretty lipastosta kaappiin, ja molempien lasten vaatevarastoa karsittu. Viikkaajana minä, käyttäjänä lapsi, eli lopputulos melko siisti, sanoisin.
Kotityöt muuttuivat muuten heti noin kolmetuhatta prosenttia palkitsevimmiksi, kun niistä sai ottaa kuvia ja leuhkia muille. Taidan tästä lähtien postata joka kerta kun tiskaan.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Ostospäiväkirjahaaste 2013

Epäseksikäs ostostenkirjaushaasteeni herätti mukavasti vastakaikua kanssabloggaajissa, täällä kulutushysterian sydänmailla. Koska kyseessä on niin pitkän tähtäimen haaste, ajattelin listata haasteen vastaanottaneita, jotta kiinnostuneet voivat kurkkia (heti kohta vuoden päästä) miten tässä kävi. (Ja ainakin minä tulen sitten kolkuttelemaan ja kyselemään!)


Ideana on siis omien kulutustottumusten tarkastelu kirjaamalla muistiin vuoden vaateostokset. Haasteen poimivat (ainakin)
Leopardikuningatar
Sivusilmäilijä
Liina
Jennijee
Fru L
Wandabe
EmmyAurora
Hups
Tuomikki
Aivan tavallinen kotiäiti


Omana ajatuksenani viime vuonna oli todentaa ostanko oikeasti niin vähän kuin kuvittelen, ja lopputuloksena oli, että enpä ihan. Tänä vuonna tavoitteenani on paitsi jatkaa samaa itsekritiikkiä myös pohtia vaatteiden käytettävyyttä, ja mielellään ostaa "laadukasta" sen mitä ostan. Koska en kuitenkaan erityisesti halua käyttää pukeutumiseen paljoa rahaa, näen tässä pienen mahdollisen ongelman.

Jos olet myös mukana, vinkkaa kommenteissa, lisään blogisi listalle! (Eikä vuosi toki vielä ole liian pitkällä, vink vink!)

(Ja ette varmasti usko, mutta ihan itse tein tuon logon! Koska en osannut päättää kumpi laatimistani briljanteista kuvista oli briljantimpi, piti saada käyttöön molemmat. Lauantai-illan huumaa.)

perjantai 1. helmikuuta 2013

Hyvä bisnes

Lapsivakuutukset ja yksityiset lääkäriasemat, nimittäin.

Olen vaahdonnut lapsivakuutuksista ennenkin, mutta ajatus realisoitui taas tänään, kun kävimme näyttämässä kuopuksen korvia Mehiläisessä. (Tulehdushan siellä oli. Viime viikolla oli kaksi kuumepäivää ja tällä viikolla tämä. Ollaan päästy siis ihan oikeaan lapsiperhesairastelukierteeseen. Nytpä sitten tunnen senkin.)

Koska molemmilla lapsilla on aina ollut tulehdus tasatahtiin, pyysin lääkäriä katsomaan myös esikoisen korvat, vaikka ne eivät näkyvästi märkineetkään. Tietyllä tasolla ymmärrän, että ei haluta antaa perhekävijöille kaksi yhden hinnalla -tarjousta, mutta laskutuksen mittakaavaa en ymmärrä. Yhteensä käyntimme kesto oli aika tarkkaan 15 minuuttia (näistä esikoisen tutkimus kesti ehkä kolme), ja lääkäri veloitti meiltä kaksi 20 minuutin tutkimuskäytiä - yhteensä 176 euroa.

No, mitä väliä?! - meillähän on vakuutus (minkä lääkäri toki varmisti).

Mutta jokaisen euron me vakuutuksenottajat maksamme korkeiden vakuutusmaksujen muodossa.

***

Bonuksena tuotevertailua (eli pidätän oikeuden pieneen jakomielisyyteen: samaan aikaan haukun lapsivakuutuksia ja mainostan toimijoita kentällä). Ei sponsoroitu.

Esikoisen lapsivakuutus on Aktiassa. Korvauksia hakiessa pitää liittää mukaan kaikki kuitit sekä sairauskertomus, ja selvittää sairauden kulku kirjallisesti. Omavastuu 52e maksetaan per diagnoosi, eli jos vaikkapa korvatulehduksen tarkastuskäynnillä diagnosoidaan tenniskyynärpää, menee tästä käynnistä uusi omavastuumaksu. Korvauspäätöksessä menee noin kuukausi. [Tosin nyt googlatessani nykyhintoja huomasin ehtojen muuttuneen: omavastuu on 10%, mutta kuitenkin vähintään 160e per hakukerta.]

Kuopuksen lapsivakuutus on Tapiolassa. Kulut kirjataan netissä korvauspalveluun vailla mitään selityksiä tai lausuntoja. Kuitit säilytetään itsellä, jos niitä joku sitten kyselee. Omavastuu on 100e per vuosi sairasteluiden määrästä riippumatta. Korvauspäätöksessä menee muutama päivä. [Tosin koska eilen hain ensimmäistä kertaa ikinä Tapiolasta korvauksia, en vielä osaa sanoa millainen on palveluiden todellinen sujuvuus, mutta sujuvalta ainakin kuulostaa.]

Korvausehtoja todellisten ongelmien osalta en nyt lähtenyt vertailemaan. Mutta tällaiselle peruskorvaflunssaperheille: mitä enemmän aikoo sairastaa, sitä mukavampi on Tapiolan vakuutus.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...