sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Vuosi elämästäni

Vuosi 2011 alkoi ja päättyi samassa pisteessä: kotona. Tämä kuvastaa oikeastaan hyvin männävuotta, joka on ollut aikuisikäni kotikeskeisin. (Onneksi on kiva koti ja kivat lapset ja silleen.)

Vuosi sitten istuin vuoden vaihtuessa kotimme portailla ja katsoin ikkunasta horisontissa paukkuvia raketteja haikeanonnellisissa tunnelmissa. Kädessäni väljähtänyt lasi kuohuviiniä, jolla piti skoolata ennen miehen lähtöä, mutta lähdön hetki meni ohi ennen kuin ehdin paikalle. Uutta oli kaupunki, portaat sekä yläkerrassa nukkuvien lasten lukumäärä.

Tänä vuonna piti olla lastenjuhlia kera paljun ja tortillojen sekä minun vuoroni osallistua aikuistenjuhliin, mutta äkillisesti yllättänyt morsiandieetti päätti toisin. Taianomaisella hetkellä puoliltaöin olin nukkumassa. Onneksi puhdistus jäi lyhyeksi ja iski vain meihin vanhempiin sekä esikoiseen.

Tämän verran poistuimme kotoa uutta vuotta juhlistamaan.

Kulunut vuosi edusti meille uudenlaista elämää, olkoonkin, että muutto ja lapsen syntymä ajoittuivat jo vuoden 2010 lopulle. Onneksi vaikeat päätökset osoittautuivat hyviksi, elleivät erinomaisiksi.

Mies, joka enemmän tuskaili Helsingistä lähtöä, totesi viime kerralla moottoritien päässä Munkkiniemessä, ettei haluaisi heti takaisinkaan muuttaa. Näemmä perinteenvaalijamme kuuluu myös muutosvastarintaliikkeen kantaviin voimiin. (Tosin seuraavaa muuttoa pitääkin harkita tarkkaan. Olen molemmissa yhteisissä muutoissamme ollut yhdeksännellä kuulla raskaana.)

Myös minä olen ollut todella iloinen paluumuuttaja. Elämä on vaan niin paljon helpompaa kun ympärillä on sitä kuuluisaa tukiverkostoa, lastenhoitoapua ja muita samassa tilanteessa olevia. Siinä vaakakupissa eivät Helsingin riennot kauhean paljon paina. Ehkä enemmän jos pääsisi ylipäätään rientämään.

Eikä minulla töihinkään olisi ollut kiire, kuten ensimmäisellä kerralla. Olen oppinut nauttimaan tästä joutilaan elämästä, jossa valtaosa ajasta vietetään verskoissa ja/tai ystävien kanssa kahvitellen ja unenpuutetta valitellen ja elämän suurimpia stressinaiheita on joulukorttien lähettäminen ajallaan.*

Mutta vuoronvaihto sovittiin jo kauan sitten, joten huomenna on ensimmäinen työpäiväni. (Ja hyvä niin, sillä häihin on kaksi viikkoa aikaa. Ehdin vihdoin laittamaan kaikki roikkuvat asiat kuntoon.**)

Siis katse eteenpäin: mitä tuo tullessaan vuosi 2012?

Jos ei maailmanloppua, niin ennustaisin aiempaa kiireisempää arkea, tasapainoilua työn, kodin ja harrastusten välillä. Kuopuksen hoitoonmeno jossain kohtaa, ja sen lisäksi – ei hajuakaan. Minun työsuhteeni jatkuu heinäkuulle, miehen jonnekin lokakuun paikkeille. Ehkä ne jatkuvat, ehkä edessä on jotain ihan muuta. Jotenkin sitä vain luottaa, että kyllä se tästä suttaantuu.

Vuosi on kuitenkin pitkä aika: vaikka se menee yhdessä hujauksessa, niin paljon ehtii tapahtua.

Kuluneena vuonna meistä tuli lapsiperhe. Ja minusta puutarhanhoitoa harrastava, entisöivä, jalkapalloileva, bloggaava perheenäiti.

Yhden lapsen kanssa olimme pariskunta, jolla lapsi. Vaivoin opin kutsumaan itseäni äidiksi – en vahingossakaan "perheenäidiksi". Silloin muinaisina aikoina kaksi vuotta sitten matkustelimme paljonkin (töiden takia enimmäkseen) ja muutenkin uskoin ennen lapsia omaksumaani "kyllä lapsen kanssa voi tehdä mitä vaan" -ideologiaan.

Se virke toimii tosiaan yksikössä. Tai voisi tietysti lastenkin kanssa tehdä mitä vain. Mutta kun ei vaan jaksa vaivautua. Lasten leikkipaikka on nykyään ihan pätevä kriteeri ravintolan valinnassa.

Ja se on mielestäni ihan okei. Hyvä vuosi tämä 2011.

* Viikolla tapaamani lapseton ystäväni hämmästeli lapsellisten kokemaa tarvetta lähettää joulukortteja (ja erityisesti oman lapsen naamalla, tietenkin). Kuulemma joulukortteja tulee vain lapsiperheistä. Hyvä kysymys.

** Lakisääteisillä kahvitauoilla vain, tietenkin!!!!!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...