perjantai 30. syyskuuta 2011

Kaksoset kahden vuoden ikäerolla?

Toisen lapsen syntymän alla odotin väistämättä uutta versiota esikoisesta. Ensimmäisellä kerralla en osannut juuri kuvitella tulevaisuuteen, nyt en päässyt mihinkään ajatuksestani, että kaikki tulee menemään täsmälleen samalla tavalla kuin viimeksi.

Kuopuksen syntyessä tunne olikin outo, koska hän tosiaan oli ilmetty kopio isosiskostaan. Huomasin laitoksella vauvaa hoitaessani ajattelevani kuin olisimme jo käyneet tämän läpi ennenkin: "Kyllähän sinä nämä hommat osaat."

Sittemmin olen oppinut erottamaan heidät toisistaan. Toistaiseksi muistisääntönä toimii että se joka puhuu ja hyppii yhdellä jalalla on esikoinen. Eh eh.

No on eroja. Toistaiseksi niitä näkee selkeiten arjen rutiineissa, kuten nukahtamisessa. Kuopusta ei ole juuri hemmoteltu tuudittelujuttujen kanssa, ja hän nukahtaa vaikeuksitta. Esikoisen vaunujen piti liikkua, mutta nyt laitan lapsen vaunuihin pihalle ja palaan sisälle jatkamaan sitä mikä keskeytyi.

Muutenkin olen kokenut, että nuorempi vaatii vähemmän huomioita ja touhuilee itsekseen pitkiäkin aikoja. Aivan pienestä vauvasta alkaen hän lehautti riemastuneen hymyn kunhan vain joku häneen päin katsoi. (Parka.)

Välillä säälittelen tähän tyyliin pikkusisarusta, joka on joutunut jakamaan saamansa huomion jo alusta asti. Kuvittelen joustavuuden johtuvan hänen kuopuksuudestaan, mutta voihan kyse olla hänen persoonastaan "muuten vain".

Kuten huomaatte, minulla on ylempi korkeakoulututkinto keittiöpsykologiassa, ja suoritan pitkittäistutkimusta kahden yksilön koeryhmällä. (Parat.) Palaan tutkimustuloksiin tulevissa julkaisuissani.

torstai 29. syyskuuta 2011

Ekoystävälliset häät?

Tunnustin aiemmin katselleeni paljonkin hääaihesta "tosi"-tv:tä, ja ehdoton suosikkini näistä oli Say Yes to the Dress, jonka konsepti on niinkin yksinkertainen kuin kuvata häämekkoputiikissa naisia sovittamassa mekkoja ja ostamassa niitä. Mikä ohjelmasta teki koukuttavan oli se täydellinen ylilyöminen puvulle annetun merkityksen ("hän on sairastanut syövän, joten tottahan hän ansaitsee ihanan hääpuvun"), ihmisten reaktioiden (itku) ja pukujen hinnan suhteen (kaupan halvimmat taisivat olla parintuhannen dollarin luokkaa).

Yksi toistuvista hokemista ohjelmassa oli, että "kyynelistä tiedetään, että puku on oikea." Toinen, että "jokainen tyttö on unelmoinut tästä päivästä/suunnitellut tätä päivää koko ikänsä." Tarvinneeeko tätä edes kommentoida..

Aasinsiltana aiheeseen toimii erään jakson morsian, joka halusi järjestää mahdollisimman "ekologiset" häät ja siksi (matkusti Kanadasta New Yorkiin ja) valitsi tästä kalliista kaupasta hääkoltun, jossa oli lehtiornamentteja kuvaamassa hänen rakkauttaan luontoon. Se hiukan huvitti.

Myös minä olen pyrkinyt "ekologisiin häihin" ja pohtinut onko mahdollista yhdistää häitä sellaisena konseptina kuin sen tunnemme ja ekologista ajattelua. Varmastikaan ei, mutta haluan edes siihen suuntaan yrittää. Avainsanat ovat karsiminen, uusiokäyttö ja lainaaminen.

Karsimme kertakäyttöisistä häätuotteista – hääkakun koristeita, morsiusparin pikareita tai vastaavia yhdenillanjuttuja meille ei tule. En koe tarvetta hääkengille tai häälaukulle: kenkiä ja laukkuja minulla jo on.

Mutta sitten se hääpuku. Olin ajatellut juhlakolttua – mieluusti mustaa – jota voisin käyttää myös tulevissa juhlissa. Mutta miehen mukaan "kyllähän nyt valkoinen hääpuku pitää olla." Ja koska valkoisella (hää)puvulla ei niin kauheasti ole jatkokäyttöä, niin uuden puvun sijaan minulle tullaan muokkaamaan puku äitini vanhasta hääpuvusta (ihanassa Boutique Minnessä). Paitsi tunnearvoa, saan valinnalla annettua puvulle hieman ekojeesuspisteitä.

Uusiokäyttöön tai kierrätykseen voidaan lukea myös kihlasormukseni, jonka löysin panttilainaamon Vintage-kaupasta. Mies hiukan epäili, että on huonoa karmaa ostaa pantattuja koruja, mutta mielestäni eettisyys voittaa karman lait tässä kohtaa. Ja (luotettavia) käytettyjen korujen myyjiä ei löydy helposti. Olenkin hiukan huolestunut vihkisormuksen löytämisestä – varsinkin kun sitä ei kukaan edes etsi – eli on hyvin mahdollista, että kihlasormuksestani tulee vihkisormus. Kierrätystä sekin.

Koristelut teolliseen hääpaikkaan toteutetaan lähinnä valojen – lamppujen ja kynttilöiden – avulla, ja tuikkuja ja lyhtyjä hankin mökin nurkista, kavereilta lainaan sekä kirpputoreilta. Juhlien jälkeen tuikut pääsevät takaisin Pelastusarmeijalle myyntiin. (Paitsi ne lainatut, ne palautan, lupaan.) Murattia kasvatan ruukuissa pihalla, katsotaan saanko ne talveen asti pidettyä hengissä.

Paljon jää silti sellaista, joiden olemassaoloa on vaikea perustella – kierrätyspaperi on vain pintasäätöä, eli kutsut olisi voinut lähettää sähköpostilla, noin niinkuin esimerkiksi. Ja menussa lähdettiin kasviksesta, sitten lisättiin hieman kalaa, ja lopulta myös hirvilihapullia, etteivät ihmiset kokisi jäävänsä ilman ruokaa.

Ekologisinta tietysti olisi ollut tehdä tämä miehen ehdottamalla tavalla, eli maistraatissa kahdestaan. Mutta syy kuin syy – tottahan elämässä tarvitaan myös juhlia!

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Kampa mukaan, tytöt (eli sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, osa II)

Hiljan uutisoitiin tukholmalaispäiväkodista, jossa ei erotella lapsia tytöiksi ja pojiksi vaan heitä kutsutaan keksityllä pronominilla "hen". Itse en koe mielekkääksi salata tai ohittaa lapsen biologista sukupuolta, mutta haluan taistella sukupuoleen perustuvaa stereotyyppistä luokittelua vastaan – mihin jo olen viitannutkin. En yksin tyttöjen kohdalla, vaan yhtä lailla luokittelu vahingoittaa poikia, joiden roolit ovat, jos mahdollista, vielä tyttöjä kapeammat. On ihan ok olla poikatyttö, mutta entäpä tyttöpoika?

Esikoinen aloitti päivähoidossa alle puolitoistavuotiaana: ryhmässä, jossa oli ainoa tyttö. Ensimmäiseksi hänelle näytettiin "se toinen" leikkihuone, se jossa oli kotileikkitavarat. Tokihan hän tyttönä leikkisi kotia. Ja oppi hän sitä leikkimään.

Videoimalla päivittäisiä toimintoja päiväkodeissa Naisasialiitto Unioni on havainnut, että päiväkodeissa
"Päiväkodin henkilökunta auttaa pukeutumisessa hanakammin poikia kuin tyttöjä [...]
Pojat saavat ohjatuissa leikkituokioissa ajoittain jopa kaksinkertaisen määrän huomiota [...]
tyttöjen kanssa puhutaan enemmän ja pojat saavat vastauksiksi lyhyempiä kommentteja [...]
Vastaavasti tyttöjä käytetään pikkuapulaisina viemään ja tuomaan esineitä tai pitämään pienemmille lapsille seuraa – he joutuivat kantamaan enemmän vastuuta kuin pojat [...]
Tyttöjen pitää jo siivota siinä vaiheessa, kun pojat vielä leikkivät."
Ks. myös Kirsi Hölttä samasta aiheesta Lapin Kansassa.

Nyt uudessa päiväkodissa päivän paikallaolijat jaotellaan sukupuolen mukaan (vaaleansiniselle ja -punaiselle taululle tietenkin). Ja vain tyttöjen vanhempia pyydetään tuomaan kampa hiusten selvittämiseksi. Poikien suurta määrää pidetään selityksenä sille, että "menoa ja vilskettä riittää".

Ja nyt disclaimer, että en tarkoita näillä esimerkeilläni moittia lapsemme mukavia ja varmasti ammattitaitoisia hoitajia, vaan kuvaamaan sitä miten läpisukupuolittunut ajattelumme ja myös kasvatusjärjestelmämme on jo ihan sieltä alkuvaiheista. Esitin pohdintani aiheesta nykyisessä päiväkodissa ja minulle vakuutettiin, että ihan samat säännöt koskevat kaikkia.

Miksi sitten taistelen näitä perinteisiä luokitteluita vastaan?

Haluaisin kasvattaa lapsistani vahvan itsetunnon omaavia itsenäisiä ihmisiä. Usein prinsessaroolit eivät ole sellaisia – tai Hello Kitty: eihän sillä ole edes suuta jolla puhua! Haluaisin kasvattaa tyttöni muuksi kuin kodinhengettäriksi, jotka huolehtivat pojista (miehistä). Toki annan isosiskolle pikkusiskoon kohdistuvia "hoivatehtäviä" ja pyydän/vaadin esimerkiksi oman huoneen siivoamista. Mutta haluaisin uskoa, että teettäisin samat tehtävät myös pojalla.

Valitettavasti en taida koskaan tulla tietämään osaisinko olla tasapuolinen äiti eri sukupuolen lapsille. Eli helppohan se on huudella, right?

tiistai 27. syyskuuta 2011

Lisää vauvoja

"Aika iso vatsa sulla äiti! Siellä taitaa olla vauva."

Kiitos kiitos. Tätä ei oltukaan pariin kuukauteen kuultu.

Kun raskauteni toisesta lapsesta oli pitkällä, puhuimme aika paljon siitä tulevasta pikkusisaruksesta, "masuvauvasta" (pardon my French). Juttelin vauvan äänellä isosiskolle ja pohdimme miten päin vauva siellä mahassa oli.

Varmastikin looginen seuraamus oli, että myös esikoinen alkoi odottaa vauvaa, ja hienosti hän osasikin vatsaansa pullistaa. Mutta toisin kuin voisi kuvitella, esikoisen raskaus on jatkunut pikkusiskon syntymän jälkeen. Vauva syntyy yliviikolla tai viiden viikon päästä. Mona Lisan vauva syntyi kotona, kun hän unohti lähteä sairaalaan. "Voi sitä pöhköpäätä!"

Mutta epäselväksi ei siis jäänyt, että mahaa kasvattaa vauva. Kun pikkusisko oli syntynyt, esikoinen antoi klassisen kannustavan kommentin: "Kyllä siellä vielä toinen voisi olla. Toinen pieni."

Kesän kuluessa napero alkoi puhua pikkuvelivauvasta, joka olisi kivampi kuin pikkusisko. Ja huomautettakoon tässä, että hän ei ollut vaihtamassa pikkusiskoa pois, vaan nyt puhuttiin siitä toisesta vauvasta minun vatsassani. Kun koitin ystävällisesti, mutta jämäkästi kertoa, ettei vatsassani ollut vauvaa, esikoinen ohitti selitykset toteamuksella, että mahani vaan "isontuu ja isontuu!" (Myös miehelle sain ystävällisesti, mutta jämäkästi kertoa, ettei raskauden ensioireita ole massiivinen keskivartalon kasvu, vaan ilmiö tunnettiin ns. lomalihomisena.)

Pyykkilautavatsa tai koiranpentu. Niillä pääsisi pahimman yli, eikö?

Ihkutusta

Nuorempi ihmislapsi alkaa olla aika ihanassa iässä. Tai ainahan ne on. Paitsi silloin kun joku vaihe. (Ja ainahan on joku vaihe.) Mutta on ne silloinkin ihania.

Yhdeksänkuisen taju maailmasta kasvaa kohisten. Erilaiset kurkisteluleikit ovat todella hauskoja, ja lapsi aloittaa niitä myös itse spontaanisti. Hän tunnistaa outouden jos äiti pistää naamarin kasvoilleen tai isosisko pahvitötterön päähän, ja nauraa riemastuneesti. Naapurista saatu paristokäyttöinen koira meinasi saada kaverin ratkeamaan liitoksistaan.

Tänään hän ojensi minulle koiran talutushihnan, jossa on lelun katkaisija, ja sanoi "Ko". Älä yritä: tämä ei mitenkään voi olla sattumaa.

Natiainen tietää kun on menossa kiellettyyn paikkaan, ja äidin "äläpäs yhtään yritä mennä sinne" saa pienet potkuhousujalat sätkimään kuin vimmattuna kohti vessaa tai paperikoria.

Pieni osaa myös ennakoida. Hän ei naura enää vain kutitettaessa vaan jo kutituksen aikomista, kun kädet lähestyvät ja kutittavat ilmaa.

Iltaiset kahden lapsen kutitushetket ovat täyttä kultaa. Jos jotain tästä pikkulapsiajasta pitäisi yrittää muistaa, niin nämä.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Maailma muuttuu, Tätiseni

Lapsen leikit ovat mainio indikaattori tekniikan kehityksestä. Ei yllätä, että lapsi osaa sujuvasti käyttää tietokonetta ja kosketusnäyttöpuhelinta,* tai että hän leikeissään lähettelee sähköposteja ja tekstiviestejä – ehkä enemmän yllätti kun lapsi tunnisti neuvolan luuripuhelinlelun puhelimeksi. (Tosin tunnistaa se seeproja ja norsujakin, eikä niitäkään ole meillä kotona näkynyt.)

Mutta vaikka teknologia muuttuu, oma liikekieli ja ajattelu ei. (Saati sitten kieli: kuinkakohan kauan vielä puhumme videovuokraamoista ja ohjelmien nauhoittamisesta?) Pitkään kännykkäkaudelle esitin "luurin korvaan lyömistä" viskaamalla käden alas kuvitteellista luuria pidellen. Lapsi tekee sen painamalla kuvitteellista punaista luuria toisessa kämmenessään (tietysti).

Kun leikimme kauppaa, lapsi ei tiedä vaihtorahoista mitään, mutta kysyy "Pankki vai luotto?" ja "Haluatko kuitin?"

Kuvan kassakoneella leikkiessämme kysyin lapselta oliko hän myyjänä "lyönyt ostokset kassaan". Toisin kuin minä, joka painelen noita kolmea näppäintä rekisteröidäkseni ostokset, lapsi asetti jokaisen tuotteen kassalippaan kohdalle ja sanoi "tshi-tshiii". Viivakoodinlukijahan se siinä.

* Sain hiljattain uuden puhelimen, kosketusnäytöllisen. Mies valitsi. Minä olin hädintuskin oppinut soittamaan sillä, kun lapsi tuli pyytämään saisiko pelata puhelimella.
"Ei tässä ole pelejä," yritin. "Onpas, katso täällä," vastasi kolmevuotias ja haki valikosta pelit.
"No, pelaa nyt sitten, mutta sen jälkeen kyllä kerrot miten saan poimittua puhelinnumerot tekstiviesteistä."

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Maraton juostu ja lapset nukkumassa. Onnea voittajille!

Hämärä laji tuo maratoonaus. Mies saavutti tavoitteensa (huh) ja kertoi, että maaliin päästyään paikat puutuivat, myös esimerkiksi huulet. Kuulostaa varsin terveelliseltä.

Pohtivat juoksukaverinsa (joka myös alitti neljä tuntia, huh) lähtisivätkö illalla ulos, mutta kuulemma ei olut maistunut. Kerroin – koska sillä hetkellä täällä oli kaksi kirkuvaa lasta – että täällä on kaksi kirkuvaa lasta. Jos vaikka alkaisi olut maistua pelkästä välimatkan ilosta.

Lopulta nukahtivat molemmat nopeasti – lapset siis, maratoonareista en tiedä – mutta pitkiä olivat ne illan viimeiset minuutit. Onneksi tätä ei ihan aina tarvitse jaksaa yksin.

Mies uhosi maaliin tultuaan, että maratonit olisi nyt juostu. Pistetään ylös, jos vaikka ensi kesän ilmoittautumisten koittaessa on hyvä lupaus unohtunut. Tosin en minä tästä maratonharrastuksesta ole juurikaan kärsinyt – mitä nyt hieman sen tuomasta stressistä. Ja ne ryvettyneet suunnistustossut kuistin nurkassa ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen.

Ystäväni kyseli millaisia lenkkejä mies juoksi maratoniin valmistautuessaan, ja totesin, että niitä neljän kilometrin suunnistusreittejä. Tällä logiikalla minä voin spurtata itseni puolikaskuntoon kahden kilometrin metsälenkeillä. Se ei kuulostaa kovin pahalta. Pistetään hautumaan.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Berliner Erinnerungen (hassu kieli tuo saksa ja mahtoikohan mennä edes oikein)

Mies lähti viime yönä sinne mataronmatkalleen Berliiniin. Nyt kaikki peukut pystyyn, että juoksee huomenna matkansa alle neljään tuntiin: haluan iloisen miehen sieltä kotiin. Eli tsemppiä kultsi!

Itse aloin iltapuhteiksi muistella omaa Berliinin-matkaani marraskuussa 2009. Matka on historiallinen siksi, että se oli tuohon asti pisin poissaoloni kotoa esikoisen synnyttyä: hän oli puolitoistavuotias ja minä matkalla viisi yötä (työmatka, mutta erittäin vähävelvoitteinen). Viisi yötä poissa kotoa, ja vieläpä hotellihuoneessa, jossa ei ollut televisiota eikä nettiyhteyttä. Luin kirjoja, joita olin onneksi pakannut monta. Mikä autuus! Päivisin harhailin kaupungilla, kävin gallerioissa, söin ja join mitä halusin, kun halusin. Sain ehkä muodikkaimman tukanleikkuuni ikinä. Tapasin vanhan ystävän vaihtariajoilta. Sellaista luksusta, joka oli pari vuotta aiemmin ollut vielä arkipäivää (paitsi tietysti se muodikkain hiustenleikkuu, joka on ainutkertainen) ja josta nyt vain kaiholla haaveilen.

Yhdeksän kuukauden päästä nuorempi on puolitoista. Jotenkin epäilen, ettei samanlainen irtiotto odota minua vielä silloin.

Mutta Berliini, upea kaupunki!







Loppuun vielä hieno Berliini-aiheinen kappale, joka liittyy ihan toiseen aikaan elämässäni. On olemassa biisejä, jotka pitää vain kuunnella lujaa. Tämä on sellainen. Ei mikään maratonkirittäjä, mutta eipä se mies taida täältä juoksumusiikkiaan ottaakaan.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Huutiksesta uutinen

Project Maman nerokas Katja pisti äitiysvaatteet myyntiin napakalla myyntipuheella:
"Polarn o Pyretin musta lepakkotunika (L) & leggarit (M)
Näissä voi leikkiä normaalia. Mutta eihän ne silti hämää ketään. Leggareissa vähän nukkaantumista havaittavissa, varsinkin hanurissa, mutta sillähän ei ole mitään väliä, kun leggareissa ei hanurin kuulu näkyä. Ja raskaana sitä (=hanurin näkymistä) kannattaa muutenkin välttää."
Jopa mies, joka ei ole facebookissa, kaikkien "nettihittien" kehdossa, linkkasi mulle ilmoituksen. Oli bongannut sen Ilta-Sanomista, jonka mukaan ilmoitusta on jaettu facessa 5000 kertaa. Ilmoitus on myös päässyt toiseen keltaiseen lehteen.

Huuto.netin ilmoituksessa oli äsken katsoessani 108 "kysymystä myyjälle", jotka nopean vilkaisun perusteella kaikki pyysivät blogiosoitetta. Kuulemma aihetta on käsitelty myös vauvapalstalla, jonne en enää nykyään jaksa mennä – edes linkkiä tähän hakeakseni. Kaiken tämän seurauksena (ennestäänkin suositun) blogin kävijäluvut ovat räjähtäneet kattoon.

Minun tarkoituksenani ei ollut lainkaan välittää kävijäluvuista, mutta silti tuo kävijätilasto kummasti vetää puoleensa. Ei enää viittätoista minuuttia kuuluisuutta vaan nettihitiksi facebookiin. Heh. Ehe?

**

Toinen facebookissa kiertänyt nettihitti viihdytti meitä eilen. Kokeile ihmeessä, jos et vielä ole!

torstai 22. syyskuuta 2011

Hemma hos oss

Yksi blogosfäärin hauskuuksista on niiden kliseinen kuvamaailma: sellaisten värikkäiden ja omaa anonymiteettiä suojaavien detaljikuvien postaaminen, kuten minäkin hienosti osaan.

Huomasin, että vanha pokkarimme on täynnä tällaisia kuvia. Tässä pieni otos sisustusblogin hengessä, eli olkaapa hyvä, kotimme metrin korkeudelta kuvattuna. Taidan käyttää jatkossa yksin näitä blogini kuvituksena.

Kuvat ovat viime talvelta, jolloin oli kylmä ja vietimme paljon aikaa kotona. Ja näemmä vietin paljon aikaa lastenhuoneen lattialla tukka pystyssä ja rumissa vaatteissa. Postaan niitä kuvia kun lakkaan suojelemasta sitä nimettömyyttäni.






PS: Kuvanlaatu on huono. Siihen on syynsä, miksi kamera on päässyt kaksivuotiaan käyttöön.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Mää eka!

Ohimennen on tullut sivuttua kilpailuviettiä. Että sitä löytyy sekä miehestä että minusta. Mielestäni on turha kilpailla, jos ei hae voittoa. Mutta toisin kuin mies, joka hakeutuu kilpailulajeihin, itse koitan niitä jopa välttää (koska minusta ei ole mukavaa hävitä).

Kilpailemisen olemmekin saaneet oikein hienosti siirrettyä seuraavalle sukupolvelle:
"Pue nyt. Puehan nyt reippaasti. Katsotaan kumpi on pukenut ensin!"
"No niin, nyt mennään. Tulehan nyt. Minä taidankin olla eka ulkona..."
(Päiväkodissa kuulin, että tämä keino toimii hyvin poikiin. Mutta ei nyt siitä aiheesta tällä kertaa.)

Vielä pitäisi hiukan harjoitella häviämisen ja pettymisen sietämistä.

Yhden mieltäylentävimmistä hetkistä äitinä olen kokenut Kampissa, kun ystäväni lapsi ehti painaa hissin nappia ennen meidän tyttöämme. 2,5-vuotias kirjaimellisesti lyyhistyi kauppakeskuksen lattialle raivoonsa tämän tragedian kohdattuaan.

On kaksi tilannetta, jotka ovat erityisen tärkeitä esikoiselle. Portaat ja hissin nappulat. Niitä pitää saada käyttää ekana. Aina. Kotona annan lapsen usein mennä ensin jos olemme portaissa yhtä aikaa. En aina. Joskus tällöin tulee kohtaus. Ei aina. Armollisina päivinä hän saattaa huudella yläkerrasta että "sä voit olla tänään ekammainen". Muualla liikkuessamme yritän pääsääntöisesti muistaa antaa lapsen painaa hissin nappuloita. Tämä toimii myös houkuttimena siirtyä paikasta toiseen: "Tulehan nyt, saat painaa hissin nappia."

Vielä se on helppoa, kun nappulanpainajia on vain yksi. Eli voin vain toivoa, että esikoinen pääsee tästä yli ennenkuin kuopus on samassa vaiheessa. Ainakin portaissa kilpailemisessa on potentiaalista vaaranpaikkaa.

Kilpaurheilunko pariin se lapsi kuuluu ohjata häviämistä harjoittelemaan? Vai yltyykö siellä vain halu voittaa? Itse olemme kuopan kaivaneet, mutta miten sieltä kuopasta noustaan?

maanantai 19. syyskuuta 2011

Jätteprinsessahejsan!

Mentiin me. Tulin siihen tulokseen, että on ärsyttävää olla ihminen, joka ei tee asioita sen takia, että on huono sää. Mutta onneksi ei satanut. Sillä ärsyttävämpää kuin olla sellainen, on tehdä asioita huonolla säällä.


Prinsessaparin lisäksi näimme myös muita vilkutuksia. Kuten vaalipiirimme hämmästyttävän äänikuningattaren Kike Elomaan.
Ja kaupunginhallituksen jäsenen Piia Elon puolisoineen.Lopulta prinsessan kohtaaminen oli pieni antikliimaksi. En osannut päättää vilkutanko vai otanko valokuvia, joten yritin vähän molempia. Ensi kerralla pitää olla paremmin valmistautunut.

Ja ottaa kukkapuska. Kukkapuskalla sai kättelyn ja poseerauspysähdyksen. Sievällä lapsella vaunuissa sai vain hymyn ja vilkutuksen. (Prinsessa kommentoi Danielille jotain, "Oj, vilket sött barn" luultavimmin. En kuullut ihan tarkkaan kun olin niin keskittynyt vilkuttamaan ja valokuvaamaan.)

Prinsessa kylässä (eli sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, osa I)

Kruununprisessa Victoria vierailee Turussa. Ystäväni pohdinnoista keksin, että nyt olisi ihan oikeasti mahdollista mennä katsomaan prinsessaa. Siis vilkuttamaan kadunvarteen. Tapahtumana tämä kuulostaa niin absurdilta, että se olisi hauska kokea. Ja täytyyhän lasten harrastuksia tukea.

Sen verran sateiselta kuitenkin näyttää, ettei viitseliäisyyteni ehkä riitä. Pohdin myös, että esikoinen ei ehkä tunnistaisi Victoriaa prinsessaksi ilman kruunua ja siipiä, joten liekö vaivan arvoista.

Kuten tästä kuvasta voi päätellä, on prinsessuus meillä aikalailla in. Vauva-ajan urheista yrityksistäni huolimatta. Puin tyttöä vähiten vaaleanpunaisiin asukokonaisuuksiin saamistani lainavaatteista, raaputin Hello Kitty -tarrat pois lahjahiekkaleluista, enkä koskaan kutsunut lastani prinsessaksi. Nykyään tietysti silloin kun hän leikkii prinsessaa.

Mutta kuinka sitten kävikään: lapseni rakastaa prinsessoita ja keijuja ja Hello Kittyä ja kaikkea vaaleanpunaista, koruja, meikkaamista ja korkokenkiä.

Eikä siinä mitään. Sen jälkeen kun esikoinen on valintansa tehnyt, olen sitä myös osaltani ruokkinut. Eli olen ostanut tuon kuvan kruunun. Ja olen leiponut Hello Kitty synttärikakun. (Joka oli hieno.) Minua vain tuskastuttaa, miten tätä pidetään "luonnollisena" tai biologisena tapana olla tyttö. Väitän, että rakkaus vaaleanpunaiseen ei piile kromosomeissa.

Vaikka minä yritin tuputtamista välttää, tulee tällainen tytön rooli joka puolelta ympäristöstä annettuna. Palaan aiheeseen sukupuolisensitiivinen kasvatus ja päiväkoti, kunhan tapaamiseni "tätien" kanssa on ohi ja olen saanut kuulla heidän ajatuksiaan aiheesta – jos nyt saan minussa heränneet kysymykset esitettyä.

PS: Sukupuolisensitiivinen kasvatus on melkoinen sanahirmu ja kuuluu mielestäni samaan väärinymmärrettyjen ja feministien hömpötykseksi leimattuihin aatteisiin kuin vaikka, no, feminismi. Ajatellaan ehkä, että tytöistä halutaan poikia ja pojista tyttöjä. Näin ei ole. Lyhykäisyydessään ajatus on, että ihmiset ja myös lapset kohdattaisiin yksilöinä, ei vain sukupuolensa määrääminä joukkoina, tyyliin "Pojat ovat poikia" ja "Tytöt tykkäävät siitä, tästä ja tuosta." Jos joku keksii paremman sanan, käytän sitä mieluusti.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Urheilulauantai



Tällaista on meidän perheen elämä: perjantaina oltiin katsomassa lapsille tarkoitettua nykytanssiesitystä, lauantai-aamulla koko perheen voimin suunnistamassa, myöhemmin aikuisten kesken keilaamassa ja leffassa katsomassa Kaurismäen uutta. Huomisen kohteina taiteilijoiden työhuoneet Kulkuluvassa.

(Totta joka sana. Mutta nykytanssiesitys oli vauvan ensimmäinen taidepläjäys, suunnistamassa olin viimeksi just yläasteella ja keilaamassa lukioikäisenä. Leffa oli kolmas tänä vuonna.)

Suunnistus on miehen uusin hurahdus. Aikoinani yritin saada miestä metsään sienestämään, mutta en tajunnut, että olisi pitänyt ottaa aikaa ja punnita saalis, jotta voitaisiin määritellä voittaja. Nyt kun suorituksilla voi kilpaillla ja niitä vertailla verkossa, menee se metsään säästä katsomatta kahdesta neljään kertaan viikossa.

Mutta myönnettäköön, että hauskaahan se oli – kauniilla ilmalla ja ilman aikatavoitteita.* Minä kuljin reitin kahdeksan kilon puntin kanssa ja mies osan matkaa 15 kilon punnuksin. Isompi punnus käveli kyllä itse viiden kilometrin matkasta valtaosan, mistä olin aika vaikuttunut. Minä en kaatunut kertaakaan ja hyppäsin metrisen ojan yli punnuksineni, mistä olin myös aika vaikuttunut.

Keilausreissu taas oli viimevuotisten joululahjojen lunastusta serkkuperheelle. (Kannatan aineettomia lahjoja noin muutenkin, mutta viime joulu meni kuopuksen syntymän jälkimainingeissa täysin lahjakorttien voimalla. Miehelle antamani "Tämä lahjakortti oikeuttaa sinut joululahjaan vuoden 2011 aikana" oli niistä ehkä korkealentoisin.) Myös keilaus oli sen verran hauskaa – etenkin kun sain kaksi kaatoakin – että uusiksi voisi ottaa aiemmin kuin viidentoista vuoden päästä.

Viiden tunnin poissaolomme aikana kuopus oli oppinut vilkuttamaan, leikkimään kukkuu-leikkiä, laittamaan palikoita laatikkoon ja osoittamaan "missä on lamppu". Että miksiköhän pohdin saako hän kotona tarpeeksi huomiota?

* Edit 19.9. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö tuloksia olisi tarkastettu. Olimme viimeisiä. (Quelle surprise!) Emme kuitenkaan olleet viimeisiä joka rastilla. Ilmeisesti tämäkin tieto oli jollain tapaa palkitseva.

torstai 15. syyskuuta 2011

Kesää odotellessa

"Täällä haisee ihan talvelta. Tule haistamaan," kuului kolmivuotiaan tuomio säästä tänä aamuna.

Ja me saimme eilen pihaamme puutarhakaluston. Käväisihän se mielessä, että sen olisi voinut ostaa jo keväällä ja nauttia siitä tämänkin kesän, mutta silloin tuntui hyvältä idealta sinnitellä yksi kesä vanhoilla romukalusteilla (tuolit haettiin mökiltä, pöytä suomenruotsalaisten roskalavalta) ja ostaa syksyllä "kun halvalla saa".

No, halvalla ei irronnut siltikään, mutta nimellisesti puoleen hintaan. Ja mallikappaletta ostaessa saa selville ainakin tuotteen säänkestävyyden: monet maalatut ja/tai mäntyiset kalustot olivat jo yhdessä kesässä kalustekaupan pihalla lohkeilleet maalistaan, halkeilleet, ja jopa homehtuneet. Tämä ei ollut moksiskaan.

Pöytä on siis kierrätystiikkiä ja ihana, tuolit polyrottinkia ja aika kauheat. Eli pöytä on esteettisesti ja eettisesti hyvä valinta, tuolit molemmilla mainituilla tavoilla huonot. Elementeillä on mukavasti toisensa kumoava vaikutus.

Toki pöytä on kesässä haalistunut. Kuvissa se on märkä, eli tämän ulkonäön saavuttamiseksi pitää pinta öljytä ensi kesäksi. Mutta antaa sen nyt pari sadetta ottaa pihassa ja sitten se pääseekin talon alle odottelemaan ensi kesää. Jos kuitenkin yhden aterian saisi siinä syötyä tänä vuonna...

***

Kuten varmaan olette huomanneet, blogi(stiminä)ni selkeästi yhä etsii itseään ja liikun kaikkien tuntemieni genrejen alueella. Lanseerasin blogini äitiys/lapsiblogina, mutta saldo on ollut enemmän "lifestyle"-blogin puolella, sistustusta ja puutarhanhoitoa. Seuraavaksi esittelen päivän asuni, ja kun saan valmiiksi joulun alla aloittamanii kaulahuivin, bloggaan siitäkin. Ruokablogeista en ole kauhean kiinnostunut, eikä soijamakaronilaatikon variaatioista saa kauhean monipuolista kerrottavaa. Kirjojen osalta linkkaan suoraan Inalle, koska olen ihan samaa mieltä. Ja päivänpolttavasta politiikasta en sano myöskään mitään. Ehkä. Mutta vaikea sanoa mihin suuntaan blogi lähtee, saattaa kompassin neula pyörähtää ihan mihin tahansa.

Palautetta saa antaa, mikä toimii ja tai kiinnostaa, mikä ei. Lupaan tulkita palautetta täysin subjektiivisesti ja ottaa sitä huomioon jos huvittaa.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Pienviljelijän tilinpäätös

Senkin uhalla, että blogini uhkaa muuttua puutarhablogiksi, tilinpäätös ensimmäisestä kesästäni pienviljelijänä (paino sanalla pien).

Puutarhanhoidolla voisi olla myös jonkinlaisia ekologisia hyötynäkökohtia, omavaraisuutta, lähiruokaa ja sen sellaista. Panoshyöty-suhteella mitattuna oma puutarhanhoitoni on kuitenkin lähinnä huumoria ja viljelemäni sadon kilohinta nousee satoihin euroihin. Kukat taisin uusia kolmeen kertaan kesän aikana kun kuolivat pois, mokomat.

Olen silti ihastunut uuteen harrastukseeni. Lapset voivat tonkia hiekkalaatikollaan ja minä siinä vieressä kukkalaatikollani. Ja onhan se nyt vaan niin trendikästäkin. Keskiluokkaisen ja -ikäisen tredikästä. Aallon harjalla ollaan, suorastaan.

Mutta siis puutarhaan, eli kuinkas sitten kävikään:

1. Sipulit kasvoivat noin istutussipuleiden
kokoisiksi. Perunat aika paljon pienemmiksi.

2. Kesäkurpitsat kasvoivat, mutta joutuivat linnunsyömiksi ja mätänivät. Ja mikä ihme idea oli keltainen kesäkurpitsa? Miksi ei tavallisia?

3. Ja miksi ostaa thaibasilikaa jos haluaa basilikaa? Ei ollut ollenkaan hyvää sellainen, ei.

4. Pinaatit ja rucolat kasvoivat hyvin ja nopeasti. Niinkin nopeasti, että yhden viikonloppureissun aikana olivat venähtäneet kukkiviksi varsiksi. Istutin toiseen kertaan. Ja lähdin mökille. Pieneksi jäi sato.

5. Tomaatteja kasvoi kahteen pensaaseen noin seitsemän (ja niistä kaksi on kypsynyt). Mauttomia.

6. Orvokit venahtivat. Pelakuut tulvivat. Seuraavat kukat olivat ihan ok vähän aikaa. Muratit näyttävät toimivan.

Note to self ensi vuodeksi: 1. valitse siemenet hieman tarkemmalla huolella. 2. panosta ulkonäköön, koska satoa et syö kuitenkaan 3. jos ei niitä perunoita ainakaan.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Sirkka muka!

Sirkka oli lähettänyt palautetta radioon ja kiittänyt hyvästä musiikista. "Ole hyvä vaan, Sirkka," juontaja lausui, mihin kolmevuotias totesi huvittuneena: "Se kutsui meitä Sirkaksi!"

Lapsen subjektiivinen maailmankuva on ihastuttava. Mutta miten selittää ikätasoisesti "miksi joka päivä tulee ilta"? Yritä siinä sitten esittää maapallon pyörimistä ja suhdetta aurinkoon, kun naperon käsityksen mukaan hissi pysyy paikoillaan ja talo liikkuu ja saappaat kutistuvat ja kutistuvat, kunnes niistä tulee liian pienet ja ne laitetaan laatikkoon odottamaan pikkusiskoa.

Muistan itse (eli en ole ollut edes ihan pieni) kyselleeni äidiltäni eksistentiaalisessa tuskassa, että alkoiko maailma siitä kun minä synnyin. Ja miten voin olla tästä varma. Ajattelen, siis maailma on olemassa?

Tänään tuli puhetta vanhasta hoitopaikasta, lapsi kysyi missä se on. Kerroin, että se jäi sinne Helsinkiin, missä asuimme ennen. "Koska se muuttaa takaisin," kysyi esikko. Niinpä.

Kel onni on, se onnen kätkeköön

Usein tavataan ajatella, että sanomalla ääneen jotain manataan se pois. Jos menee toteamaan jotain elämästään, niin "annas olla", johan se sitten loppuu – niin hyvässä kuin pahassakin.

No, hyvät uutiset ensin: esikoisen päiväkotiongelmista valitettuani ne loppuivat oikeastaan heti. Eilen, viikonlopun jälkeen, hän meni sinne iloisena, palasi iloisena kotiin, ja kuulin jopa millaiset ruokalorut ja käsidesinottovuorolorut (!) heillä on. Ihanaa!

Sitten huonot uutiset: nuorimmaisen uniongelmista valittaminen ei tuonut mitään muutosta. Iltaisin jännitän vain tuleeko herätys kolmelta vai viideltä. Jos valvoo kolmesta viiteen, saa vielä pienet unet aamuun, mutta jos herätys on viideltä, se oli oikeastaan siinä se yö.

Ja loppuun sämpyläteorian mukaisesti vielä jotain hyvää: valvominen laihduttaa! Lisäksi ehtii ajatella paljon. Minä ajattelen enimmäkseen kaikkia kivoja ja ihania juttuja.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Tuoksuja ja tunteita

Puutarhani toinen tomaatti on kypsynyt ja minulla on petetty olo. Ihanan väkeväntuoksuinen kasvi tuotti mitäänsanomattoman makuisen hedelmän (tai marjan). Kuvittelin, että itsekasvatettu olisi väistämättä myös voimakkaan makuinen.

Tomaatti on itselleni yksi haastavimmista heviosaston tuotteista – avokadot, mangot, appelsiinit ja muut eksoottisemmat jätän yleensä suosiolla ostamatta, koska laatu on niin heikkoa, mutta tomaattien kanssa on pakko yrittää. Suuren osaa vuodesta saa ostaa vain: 1. epäeettisiä, 2. epäekologia ja 3. mauttomia yksilöitä. Usein näistä kohdista toteutuu 2-3.

Espanjalaisia tomaatteja en haluaisi ostaa niiden epäilyttävien viljelyolosuhteiden vuoksi. Tomaatin viljely Suomessa talvella on taas ekologisesta näkökulmasta järjetöntä. Ja molemmat vaihtoehdot ovat täysin mauttomia.

Loppukesästä saa ihania, maukkaita, kotimaisia tomaatteja, mutta entä muu aika vuodesta? Lanttua ja naurista? Siihen on minulla vielä matkaa.

***

Tomaattiin liittyy myös isoja muistoja. Isovanhempani viljelivät perunaa, porkkanaa, sipulia, herneitä, avomaankurkkua – mitä nyt tavataankaan viljellä – sekä kasvihuoneessa tomaatteja. Muistan porkkanoiden ja perunoiden noston ilon, marjojen napsimisen pensaista, mutta ennen kaikkea tomaattikasvihuoneen kostean lämmön ja huumaavan tuoksun.

Puutarha ei ollut ihan pieni vaan meidänkin perheemme eli pitkälti "oman maan" vihanneksilla. Äitini säilöi vihreitä tomaatteja ja keitti itse ketsuppia. Kaupan ketsuppia en muista meillä koskaan olleen, enkä siitä koskaan ole suuresti oppinut välittämään.

Yksi tärkeä kappale lapsuudestani päättyi kun isovanhempani myivät tuon talon pappani sairauden vuoksi. Melko pian muuton jälkeen hän kuoli.

En syönyt tomaattia vuosiin, niin kaukana kaupan tomaatit olivat pappan tomaateista. Ja kauas jäivät omanikin.

Teräviä havaintoja vuodenaikojen vaihtumisesta

Se on syksy nyt.

Kävimme mökillä nostamassa laiturin talviteloille. Löysimme myös sieniä.


Missä lie vika, mutta ei edes ahdista syksyn ja talven tulo. Ei tarvinne huolestua kuitenkaan, ehtii tässä vielä kettuuntua. Pitkä talvi tuntuu usein ylitsepääsemättömältä, mutta pientä tulevaisuudenuskoa kuvastavat eiliset puutarhakalustehankintamme. Kuvittelen siis ensi kesänkin vielä saapuvan. Sitä ennen kanttarellirisottoa.

PS: Blogin kuvat ovat minun, ethän kopioi niitä ilman lupaani.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Miehen logiikkaa

"Ostetaan, hei, pöytäkone. Se maksaa paljon vähemmän kuin kannettava ja sillähän voisi sitten katsoa telkkaria yläkerrassa."

Näytös 1: Ostetaan pöytäkone. Ja digi-viritin (ei sisälly hintaan). Ja jotain muita härpäkkeitä (ei tietenkään sisälly hintaan). Huomataan, että verkkokortti puuttuu eli viritetään kone piuhalla alakerrasta käsin.

Näytös 2: Haetaan jotain piuhaa, että HD-kuva näkyisi paremmin. Ja se verkkokortti. Ja Canal+ kun sai puoleen hintaan.

Näytös 3: Viritetään lisää. Huomataan, ettei se Canal+ näy kuitenkaan tietokoneen digi-virittimellä.

Näytös 4: Haetaan telkkariin kortinlukija. Asennetaan Canal+ alakerran telkkariin.

Näytös 5: Katsotaan jalkapalloa.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Autosimulaattori lastenhuoneeseen

Piti mennä kauppaan, mutta molemmat lapset nukahtivat matkalla enkä raaskinut herättää.

Tänään aamulla esikoinen kysyi eikö voisi jäädä päiväkotiin koko päiväksi. Muut kun käyvät päiväunille hänen lähtiessään kotiin, ja häntä niin kamalasti väsyttää. "Mennään päiväunille sitten kotona", ehdotin. "Ei."

Eikä menty. Yritettiin lukea kirjaa ja mennä vauvana nukkumaan pikkusiskon pinnasänkyyn. (Vauvaleikki on tällä hetkellä ihan ykkösleikki – ja ihan maailman puuduttavin.) Yritin lahjoa, että herätessä saisi jäätelön. Uhkailemalla en uskonut nukahtavan, muuten olisin yrittänyt sitäkin.

Mutta sitten lähdettiin kauppaan ja voilá. Toimii kuin metrin halko. Ekologista imagoa tavoittelevana en oikein halua lähteä ajelulle muuten vaan lasta nukuttaakseni, eli kysymys kuuluu miten voisin simuloida auton ihania uniolosuhteita lastenhuoneessa. Turvaistuimeen kiinni kasvot seinään päin ja radio tyhjälle taajuudelle hurisemaan? DVD:ltä aavikkomaisema rullaamaan kasvojen sivulle? Voi kun ymmärtäisi vain nukkua kun väsyttää, vielä kun saa.

PS: Sukupuolisensitiivisestä kasvatuksestamme sitten joku toinen kerta.

torstai 8. syyskuuta 2011

Naisen paikka

Aiemmin meillä oli mielestäni reilu jako, että minä käytin iltaisin kannettavaani makuuhuoneen työpöydän ääressä, mies alakerrassa olohuoneen sohvalla (kahden lapsen jälkeen ei tuo liene enää niin vaarallista). Nyt kun miehen kannettava sanoi itsensä irti, hän päätyi uutta hankkiessaan pöytäkoneeseen.

Virginia Woolf
sanoi kuuluisasti, että nainen tarvitsee oman huoneen. Minulla ei ole edes pöytää, kele.

Erillinen työhuone oli ihan ehdoton kriteeri tätä asuntoa hankittaessa. Samoin iso eteinen ja kodinhoitohuone. Seuraavassa asunnossa täytyy koittaa saada näistä edes joku.

Kolmivuorotöissä

Etenkin tämän nuorimmaisen kanssa tavoitteeni äitinä on ollut ylittää rima mahdollisimman alhaalta. (Project Mama hienosti kertoo keskinkertaisen äitiyden syvemmästä olemuksesta.) Oman sängyn kuopus sai seitsenkuisena, kun en aiemmin jaksanut edes kuvitella nousevani sängystä keskellä yötä. (No okei, sängyttömyyteen vaikutti myös se, että pinnasänky oli miehen mielestä uuteen sisustukseen väärän värinen ja se oli siksi yhdeksän kuukautta hiekkapaperoitavana kellarissa. Kun kuulin, että projekti epäonnistui, ostetaan uusi sänky, maalasin sen kolmessa päivässä kolmeen kertaan, ja uskoisin, ettei vauva huomaa, että vain osa osista on hiekkapaperoitu.)

Muutto omaan sänkyyn oli toki myös itsekäs projekti minulta – halusin hiukan enemmän vapautta ilta-aikaan, ja niin kauan kun lapsi nukkuisi vieressäni, olisi yösyöttöjä turha yrittää lopettaa. Näin kuukautta myöhemmin voi pohtia, kannattiko kuitenkaan. En kyllä syötä enää öisin, mutta en myöskään nuku.

No tietysti on erilaisia öitä, on huonoja ja sitten on huonompia. Viime yö oli sellainen huonompi. Ilmeisesti nuhaa. Tai hampaita. Tai ehkä roskis on jäänyt hyvin nukkumisen nurkkaan. Ja tänään pitäisi tuottaa parituhatta merkkiä – ilman mainittavaa aivotoimintaa. On vähän vitsit vähissä.

Tai muistan minä yhden. Vaikka sekin on kyllä ihan tosi tarina, tapahtui lukiossa opon tunnilla.
Opo: "Ei lukihäiriö estä uralla etenemistä. Ruotsin kuningaskin on lukihäiriöinen."
Oppilas: "Eikö kuninkuus ole perinnöllistä?"
Opo: "Juu. Mutta niin on lukihäiriökin."

Kyllä minä näin tyylikkäästi maalatussa sängyssä mielelläni nukkuisin.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Mona Lisa, Edin ja Vedin

Olen sikäli onnekas (ja onnellinen) ihminen, että lapsuuteni suuriin traumoihin luetaan kuviolaastarit. Tai siis tietysti niiden puute. Äitini on kyllä, myöhemmän valitukseni kuultuaan, kompensoinut traumaani ostamalla minulle Peppi Pitkätossu -laastareita (vaikka sanoin, ettei se silloin kaksvitosena ollut ihan sama) ja, kuten arvata saattaa, omat lapseni on pilalle hemmoteltu kuviolaastareiden osalta. Äitini toimesta. Meillä kotona on vain tavallisia laastareita tai vielä pahempaa, metrilaastaria. Laastaroidessa kerron opettavaisesti, miten ei minunkaan nuoruudessani mitään kuviolaastareita ollut. Tukkikuorma selässä hiihdettiin kouluun kesät talvet, ihonväriset laastarit varpaissa.

Toinen asia, mitä olen surrut, on mielikuvitusystävien puute. Ja tästä en voi syyttää edes vanhempiani vaan vain oman mielikuvitukseni köyhyyttä. Onneksi voin kuitenkin elää haaveitani lasteni kautta. Meillä on nimittäin Mona Lisa.

Mona Lisa on kulkenut esikoisen matkassa jo useita kuukausia. (Ei yllättäne, jos sanon, etten ihan tarkkaan muista milloin kuulimme Mona Lisasta ensimmäisen kerran.) Kotioloja ei tästä korkeakulttuurisesta nimenvalinnasta ole kiittäminen vaan vanhempieni jääkaappimagnettia. Mona Lisa on isompi, taitavampi, ja saa tehdä monenlaisia asioita, joita esikoinen ei vielä saa. Usein hän vain kulkee mukana. Tänään hän juoksi auton rinnalla ja hyppäsi kyytiin, esikoisen viereen istumaan.

Tänään matkassa kulkivat myös harvemmin tavatut pikkuveli ja isoveli Edin ja Vedin. ("Se on vähän vaikea lausua: veedin.") Taisi olla myös kaksi sen nimistä koiraa. Ja/tai kissaa. ("Koska kissat on mun mielestä ihanimpii.") Pyysin joskus kertomaan tarinan minulle muistiin kirjoitettavaksi, mutta "ei sitten enää muista sitä". No en muista minäkään enää kotiin päästyä. Pitää varmaan nauhoittaa tämä elämä.

Ohjeistettua aivopesua

Olen kyseenalaistanut motiivejani aloittaa blogin pito. Kai joskus ennenvanhaan olisin puhunut ajatuksiani suoraan ihmisille, mutta kun muita aikuisia nykyään harvoin tapaa.

Onneksi tämänpäiväisessä Turun Sanomissa todelliset motiivini paljastuivat Jouni Tossavaisen kirja-arvion yhteydessä (Sivullisia, Like 2011).

"Pirstaloituneen informaatioärsykekulttuurin lievealueilla kukoistavat blogit. Ne ovat yleensä [siis sentään vain yleensä, toim. huom.] huomionhakuista teeskentelyä, jossa kirjoittaja tarjoaa fantasiaminänsä heurekat nettiyhteisön ihasteltavaksi. Blogit saattavat täyttää kirjoittajansa jonkinmoista, yhteisöllistäkin terapiantarvetta, mutta eivät juuri jätä vastavuoroisuudelle tilaa. Tietysti palautetta saa lähettää, mutta senkin pystyy tarvittaessa deletoimaan. Kysehän on siis puhtaasti manipuloinnista ja ohjeistetusta aivopesusta."
No niin, tervetuloa siis vaan manipuloitumaan! Täti-ihmisen aivopesu on avoinna.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Juoksemassa, osa I

Kävin eilen lenkillä. Toisen kerran viikon sisällä.*

Mies innostui juoksemaan Tukholman maratonin viime kesänä, ja tässä kuussa lähtee Berliiniin. (Eli on keksinyt sosiaalisesti hyväksytyn keinon lähteä ulkomaanreissulle pikkulapsiperheen isänä.) Heinäkuussa oli myös trooppisen kuuma Paavo Nurmi maraton Turussa, mistä mies juoksi puolikkaan ja sen jälkeen kramppaili, oksenteli ja vapisi illan 39 asteen kuumeessa. Ihan hyvä aika, kuulemma, eli oli suoritukseensa oikein tyytyväinen.


Tukholmassa seurasin maratonia ensimmäistä kertaa ja vaikka maaliintulevat ihmiset näyttivät juuri niin raadoilta kuin näyttivät, minut valtasi selittämätön halu tehdä tuo sama itsekin. Paavo Nurmessa kyyneleet kihosivat silmiini, niin hienolta juokseminen näytti. Syytän hormoneja. Massatapahtumissa on kuitenkin selvästi jotain, joka vetoaa minuun. Maratonkatsojan innostuksessa meninkin läväyttämään ideani julkiseen jakoon: juoksisin puolikkaan ensi vuonna.

Tässä on vain yksi ongelma: vihaan juoksemista. Tai pari muutakin ongelmaa: en ole kovinkaan tavoiteorientoitunut ihminen enkä juurikaan ole kiinnostunut itseni ylittämisestä tällaisten fyysisten suoritusten tasolla. Enkä pidä sellaisten asioiden harjoittelemisesta missä en ole hyvä. Niin, ja en todellakaan, todellakaan pidä kylmästä, eli talvella lenkkeily on täysin poissa laskuista. Ainoa piirteeni, joka puhuu projektin onnistuminen puolesta, on kohtuuvoimakas kilpailuviettini, jonka olemassaolon olen havainnut jälleen viime aikoina, kun olen päässyt pelaamaan jalkapalloa.

Maratonhaaveeni julkistettuani pakotin itseni myös lenkille (ja tosiaan, siinä on hyväksytty syy myös minulle poistua kotoa). Havaitsin, etten jaksa juosta yli viiden minuutin pätkiä, mutta raahauduin mökkitiellä seitsemisen kilometriä. Toisella lenkillä puolitoista kuukautta myöhemmin jaksoin juosta jo kymmenen minuutin pätkiä. Eilen kaksikymmentä. Kehitys vaikuttaa siis lupaavalta: tällä tahdilla menee seitsemännellä lenkkikerralla jo 320 minuuttia putkeen. Kai viidessä tunnissa yksi puolikas taittuu.

Suurin ongelma on saada itseni lenkkipolulle ja pysymään siellä. Nyt juoksin vauvauintiin, jonne on pakko päästä perille asti, ja vielä tiettyyn aikaan. Jos olisin juossut lenkkiä, olisin kääntynyt paljon aiemmin takaisin. Siksi käyn yleensä ohjatussa liikunnassa – lintsaan heti, jos joku ei huuda minulle.

Saisikohan jostain jumppaohjaajajargonia mp3-tiedostoina ladattavaksi: "Jaksaa, jaksaa, jaksaa, nel, kol, kaks, yks, ei tunnu missään...!" Postauksen otsikko osoittaa optimismia, että juoksemisesta tulee asiaa vielä toistekin.

* Sitä edellisen kerran heinäkuussa, ja sitä edellisen just vuonna 2007.

Että kannattiko?

Lapsi makaa huoneensa lattialla ja kirkuu naama punaisena. Kohtaus vain pahenee, jos yritän lähestyä: "Ei saa tulla!", "Mee pois! Äiti mee pois!" Tällä kertaa se alkoi liimausprojektin mentyä pieleen ja askartelun päätyttyä, mutta syyt vaihtelevat ihan sattumanvaraisesti. Yhteinen nimittäjä kohtauksille on, että takana on kolmetuntinen päiväkotipäivä.

Kolmevuotias laitettiin siis kymmenen kotonaolokuukauden jälkeen tarhaan, aamupäiviksi, 3-4 päivää viikossa. Ajateltiin pehmeää laskua – ja nyt hoitovapaalla halusin päästä tekemään edes hiukan töitä, joista saa edes hiukan rahaa. Nuorempi kun onneksi vielä vähän nukkuu päivisinkin. (Kerroinko juuri äskettäin, etten ole tehnyt töitä äitiyslomalla tällä kertaa? No, en siis kovin paljoa.)

Yllättävän raskaasti on tarhan aloitus mennyt. Päiväkodissa on aina ollut "kivaa", mutta sen enempää ei kerro. Ei muista mitä oli ruokana. Ei kerro kenen kanssa on leikkinyt.

Jos kolmen tunnin päivästä kestää kaksi tuntia toipua, alkaa hyöty olla vähissä. Päiväunet saattaisivat auttaa, mutta niille en kertakaikkiaan osaa tyttöä rauhoittaa. Automatkoja lukuunottamatta ei ole nukkunut sen jälkeen kun lopetti tarhassa viime syksynä.

Kovin avuttomaksi tuntee itsensä, kun ei saa lasta edes halata. Vielä avuttomammaksi vanhemmaksi kun lähes poikkeuksetta oma hermo pettää jossain kohtaa kiukuttelun kaarta. Onneksi kohtaukset jatkuvat vain aikansa. Tänään huomion käänsi pois vanhempien yöpöydälle jäänyt sipsipussi, josta sai ottaa yhden.

Samanlaista kirkupotku-uhmaa oli havaittavissa viime syksynä, kun vaihdoimme kaupunkia. Se laantui. Kai tämäkin.

Ceci n'est pas un hääblogi...

...mutta vähän kuitenkin.

Ensimmäisellä äitiyslomallani tein kovasti töitä, enkä vailla pohdintoja siitä, menetinkö siinä jotain, menikö tuo "ikimuistoinen vauva-aika" jotenkin ohi, kun en osannut paneutua siihen paremmin, vaan näpyttelin töitä menemään päiväuniajat ja iltayön tunnit (okei, joskus myös aamuyön). Kokemuksesta viisastuneena päätin, etten toisella kertaa tee samoin, ja olenkin tehnyt töitä paljon vähemmän, ja olen ollut kuukausia tekemättä lainkaan.

Täydellinen tylsistyminen sekä kotitöihin hukkuminen (tekemällähän ne eivät lopu) uhkakuvina keksin kuitenkin, että nytpä olisi oiva hetki mennä naimisiin, kun minulla olisi aikaa järjestää häät. Ja niin sovittiin päivä keskelle tylsintä talvea, nuorimmaisen täytettyä yksi vuotta, ja minun töihinpaluuni hetkille – en halunnut enää työaikaa uhrata tälle projektille.

Naimisiinmenoon meitä kannustavat lähinnä perimysjärjestykseen liittyvät juridiset kysymykset, ja, no, mahdollisuus järjestää kunnon juhlat. Tämä valtava vaaleanpunainen romantiikkahuttu "elämän parhaasta päivästä", jota hääteollisuuteen nykyään liittyy, on sen sijaan kaukana meistä. Tarkoituksena on järjestää isot juhlat, joissa pääosassa on hyvä ruoka, juoma, musiikki ja hauskanpito, ilman mitään kertakäyttöistä hääkrääsää ja vaivaannuttavaa ohjelmaa.

Mutta kuinka ollakaan, on miehestä paljastunut perinteenvaalija: "Kyllähän nyt valkoinen hääpuku pitää olla" ja "Kyllähän nyt häävalssi pitää olla". Ja kuinka ollakaan, minä otin harrastuksekseni hääblogit sekä ruutu.fin häärealityn seuraamisen. (Nyt listani siitä mitä en halua alkaakin olla jo kunnossa.)

En tiedä oliko ideani pikku kotirouvan päiväuniajan projektista sittenkään kovin hyvä. Häät sinänsä tuntuu ihan kivalta yhä, mutta samalla järjestelyduuni on aiheuttanut myös stressiä: kun maallisista yksityiskohdista ei ollut tarkoitus välittää, niin miksi to-do-listani on jo neljän sivun pituinen? Entä miten hyväksyä yletön rahankäyttö vain yhteen päivään? Salaa kuitenkin ajattelen, että juhlista pitää tulla (tulee) parhaat ikinä, vaikka tiedän, ettei ajatuksesta voi seurata kuin pettymys. Ja koska rahaa menee ylettömästi joka tapauksessa jo pelkkään ruokaan ja juomaan, olisi tyhmää jättää panostamatta myös muihin puitteisiin.

Eli siis koska läpinäkyviä kirjekuoria hääkutsuja varten ei löytynyt suomalaisista nettikaupoista eivätkä amerikkalaiset toimittaneet Suomeen, niin olihan se nyt vaan järkevää tilata ne Kiinasta. (Tämä toki meni myös säästön puolelle.)

Mutta ironia sikseen: tuleehan niistä, parhaat juhlat ikinä.

torstai 1. syyskuuta 2011

Going up the memory lane, eli kuinka bloggaaja lähti etsimään omaa muistiaan

Uudessa Imagessa (8/2011) toimittaja Anu Partanen kertoo tyhmentymisestään: "Ajattelen aina muuta kuin mitä olen tekemässä, ja siksi en muista mitään, mitä olen tehnyt. En tosin muista juuri mitään muutenkaan." Minun on kuitenkin vaikea uskoa – sori vaan, Anu – tämän olevan aivan totta, sen verran tarkka ja pureva yhteiskuntakriitikko kirjoittaja on. Sen sijaan Partanen olisi saattanut kuvailla minua.

Huono muisti on vaivannut minua aina: hyvä koulumenestys selittynee kohtalaisella lyhytmuistilla, mutta pitkäaikaiset muistot haalistuvat nopeammin kuin Mosambikista taannoin hankkimani batiikkitaulut – ja ne haalistuivat aika nopeasti. Minä olen aina se, joka ei muista yhteisiä ikimuistoisia muistoja, ja onpa minun väitetty varastaneen toisten muistoja. Tiedä häntä, voi olla tottakin.

Tähän kun lisätään niin kutsuttu imetysdementia ja kolme ja puoli vuotta jatkunut unenpuute, menneet kuukaudet vain hajoavat mielestäni, enkä tavoita enää yhtään niistä hassunhauskoista jutuista, jotka piti kirjoittaa sinne vauvakirjaan sitten kun ehtii.

Myönnän, että olen myös arka "muistelemaan", mikä ei varmaankaan auta asiaa. Harvoin esimerkiksi katselen vanhoja valokuvia tai lähden aktiivisesti muistelemaan vanhoja aikoja – kenties siksi, että muistoihin liittyy myös haikeutta menetetystä ajasta, johon en halua itseäni päästää. Kuitenkin etenkin lasten myötä tarve muistaa on korostunut. Kuka muistaa minun lasteni lapsuutta, ellen minä?

Anu Partanen kertoo ihmisistä, jotka ovat kehittäneet omaa muistiaan, ja erilaisista tekniikoista tähän. Paras kaiketi oli tietokoneen ja muiden multimedialaitteiden sulkeminen, ja jatkuvan facebook-päivitysten virran seuraamisen lopettaminen. Se kuulosti liian työläältä, joten tällainen ulkoinen muisti saa kelvata. Kenties uskaltaudun jonain päivänä avaamaan niitä kuva-arkistojakin.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...