maanantai 26. joulukuuta 2011

Iltahupia

Huh huh. Sitten rauhoitutaan joulunvietosta.

Ennustan tulevaisuutta melkoisella tarkkuudella (huilunsoittoa ei ollut, salaatti jätettiin unohtamatta, kiukkukohtaus pidettiin), mutta ennätyssuuri osallistujamäärä ja omien lasten kohtuullisen haastavasti hallittava kombo ruokapöydässä, väkijoukossa ja (pienemmän osalta) jatkuvassa loukkaantumisvaarassa teki tästä joulusta aiempia hektisemmän ja väsyttävämmän.

Kollektiivista väsymystämme kuvastaa että koko perhe, niin huonosti nukahtava minä kuin totaalikieltäytyjäesikoisemmekin, nukkui tänään päiväunet. Ja kas, palasimme elävien kirjoihin.

Vaikka pyhät siis oikeastaan jo menivät ja oikeat aikuiset joutuvat huomenna töihin, ajattelin jakaa muutaman suosikkihauskuutusblogeistani illan iloksi. Jos ei tämän niin jonkun muun.

1. Tarjoiluehdotus

Teddypunkkari ottaa elintarvikepakkausten "tarjoiluehdotukset" (eli kuvat, joilla tuotteita mainostetaan, mutta jotka sisältävät muutakin kuin pakkauksen sisältöä) kirjaimellisina tarjoiluehdotuksina. Hän laatii kuvista mahdollisimman uskolliset tosielämän toisinnot ja raportoi miltä maistui.

Valkosipulisipsien tarjoiluehdotus oli suolainen.
Kannattaa lukea ekasta postauksesta uudempiin päin. Huutonaurua.

2. Photoshop Disasters

Okei, kaikki tiedämme, että kuvia fiksaillaan lehtiin ja mainoksiin. Mutta kuinkakohan paljon näitten tuunareita nolottaa? Ja hei, eikö kukaan oikeasti katso mitä sinne lehteen painetaan?

Käsi kädessä kuljemme taloon autioon...

3. The "blog" of "unnecessary" quotation marks

No ei se nyt totta puhuen niin ilo ollut.

Vasta tästä "blogista" opin, miten "taajaan" ja miten "väärin" lainausmerkkejä käytetään "Amerikassa". Puoli huumoria piilee "sarkastisissa luennoissa".

Ja lisättäköön vielä blogimaailman ulkopuolelta Ei menny niinku Strömsössä, joka saattaa "ehkä äidilleni" olla uusi juttu.

Kuin itse olisin tehnyt.

Koska Tarjoiluehdotus päivittyy niin harvoin, ja nämä muut ovat enemmän yhden illan juttuja kuin jotain joiden päivittymistä jaksaisin seurata, kaipaan uutta luettavaa. Hyviä vaihtureita, anyone?

perjantai 23. joulukuuta 2011

Rauhaisaa joulua!

Odotettavissa huomenna:


- Paniikkilähtö hautausmaalle.
- Keskustelua eri parkkipaikkojen paremmuudesta toisiinsa nähden, hautausmaaliikenteen päivittelyä.
- Kävelyreitin varrella olevan isäni luokkakaverin haudan osoittaminen.
- Miehen sedän haudan etsimistä.
- Paniikkilähtö joulurauhan julistukseen, väkijoukon läpi puskemista.
- Kymmeniä halauksia, lasten kasvun ihastelua, joulukorttien jakoa.
- Joulurauhan julistuksen kuulematta jättäminen.
- Viime hetken stressitunnelmat vanhempieni luona.
- Kattausjärjestelmän historian kertaaminen ja sen ylivoimaisuuden toteaminen.
- Joulukuusen kynttilöiden sytytys, lasten varoittelua.
- Kahdenkymmenen hengen jouluateria. Yhteislaulua.
- Lasten syömään maanittelua.
- Lämminhenkistä naureskelua äitini aloittamalle laululle Jänis istui maassa.
- Perunalaatikon koostumuksen kehuskelua.
- Salaatin unohtaminen kylmähuoneeseen (valinnainen).
- Joulupukin odotusta ja vitsailua Esson baarista, jossa joulupukki oli nähty matkalla Helsingistä joulunviettoon kolmisenkymmentä vuotta sitten.
- Lasten itkua. Joulupukille laulamisen suostuttelua ja siitä kieltäytymisiä.
- Serkkutytön huilunsoittoa.
- Sutkauksia Stockmannin pukista.
- Alkon pakettien suurieleistä noutamista.
- "No kylläpäs minä olen ollut kiltti tänä vuonna," repliikin toistelua.
- Pukkina toimivan serkkutytön poissaolon päivittelyä.
- Paperin repimistä, riemunkiljahduksia, punoittavia poskia.
- Lahjapaperin syömistä, repliikki "Kyllä tuon ikäiselle paperit ja narut ovat kiinnostavampia kuin itse lahjat."
- Lahjojen ihmettelyä, kiittelyä, vieraiden hyvästelyä.
- Taputtelua miten hyvin päivä taas menikään, vaikka väkeä oli näin paljon.
- Lahjoilla leikkimistä, lahjapapereiden siivoamista.
- Kiukkukohtaus (valinnainen).
- Nukkuvien lasten autosta kotiin kantaminen.
- Olut tai lasi portviiniä miehen kanssa, ylläolevien tapahtumien naureskelua.


Eräs viisas ystäväni neuvoi aikanaan, että puolisoa valitessa kannattaa etsiä orpo: ei tulee riitaa pyhien vietosta. Orpoa ei osunut kohdalle, mutta kilpailevaa sukujoulua ei onneksi ole miehen puolelta tarjolla. Niinpä joulua saa viettää turvallisesti vuosi toisensa perään saman kaavan mukaan. Ainoa muuttuja on kasvava väkijoukko juhlassa – ja surulliset poisjäämiset.

On helppo rakastaa joulua kun sen saa viettää vapaamatkustajana. Saan täyden joulusetin laatikoineen, yhteislauluineen ja joulupukkeineen – mutta vain kahdeksi päiväksi. Meillä kotona ei ole kuusta, ei koristeita, ei joululauluja; ei mieletöntä nostatusta, joka saisi lapset ja aikuiset hyppimään seinille ennen joulua. Tästä osaan nauttia, aina vielä yhden joulun kerrallaan.


Ihanaa ja stressitöntä joulua kaikille lukijoilleni! Toivottavasti saatte viettää sitä mieluisalla tavalla – oli se sitten yksin kirjan ja punkkulasin äärellä tai villinä pyörivässä sirkuksessa.


Kuvat ja lisää perusperhejouluja täältä ja täältä.

torstai 22. joulukuuta 2011

Lihaa pöytään, osa II

Uusimmassa Imagessa (12/2011) oli ihanan provokatiivinen kasvissyönnin vastainen kirjoitus. Kirjailija Joonas Konstig lyö kasvissyöjiä nerokkaasti heidän omalla argumentillaan, eettisyydellä. Teksti on raikas "epäkorrektin" sanomansa vuoksi, onhan Konstigin edustama karppaaminen varmastikin useammin epäeettisenä pidetty valinta – ainakin kaltaisteni humanistihippien joukossa.

Valitettavasti argumentaation taso jää matalaksi. Ja kenties koska Konstig kokee tulevansa altavastaajan asemasta, keitos kiehuu pahasti yli.

Ensimmäisenä perusteluna Konstig käyttää aina lyömätöntä argumenttia "näin on aina tehty". Seuraavaksi kirjoittaja tekee kasvissyöntiä naurunalaiseksi 1800-lukulaisilla aatteilla, vetoaa vuodelta 1928 olevaan kahden hengen lihansyöntiä puoltavaan kokeeseen, harhautuu ristiretkelle soijaa vastaan ja lopettaa päättelyketjunsa omiin kuvitelmiinsa:
"Minä olen oppinut tuntemaan hurskaan vegetaristin. Häntä särkee eri paikoista, hän sairastelee taajaan, hänen vatsansa oireilee, hänen ihonsa on nuorena kalpea ja vanhana harmaa, silmäkuopat tummat, hiukset hamppua. Hän on väsynyt, vihainen ja katkera, hän ajautuu ajoittain masennukseen. Maailma näytää jatkuvasti epäreilummalta paikalta."
Huikea väite. En tunne Konstigia, mutta Imagen teksti on vihainen ja katkera. Ja siinä maailma kasvisyöjähippien salaliittoineen näyttää kovin epäreilulta paikalta.

Konstigin viittaama amerikkalainen koe lihansyönnin puolesta (1928) on tieteellisyydeltään samaa luokkaa kuin Super Size Me. Siinä kaksi antropologia söi vuoden ajan pelkkää lihaa, ja heidän terveytensä todettiin kokeen jälkeen yhtä hyväksi – ellei paremmaksi – kuin alussa.

Mitä koe todistaa, jos mitään, on että lyhytkestoinen lihan suurkulutus ei ole vaarallista elimistölle. Se ei kuitenkaan todista, kuten Konstig näyttää toivovan, että lihan syömättömyys olisi ihmiselle vaarallista. Konstig pilkkaa kasvissyöjien "sokeaa uskoon yhteen tahoon" argumentaationsa tukena. Kuitenkaan Konstig ei pysty viittamaan yhteenkään tahoon, joka puoltaisi hänen väitettään kasvissyönnin vaaroista.

Kunnon provokaattorina Konstig käyttää faktoja valikoiden.

Konstigin mukaan suomalainen söi viime vuonna 19 kiloa naudanlihaa, ja toteaa, ettei kahdeksan vuoden kasvissyönnillään "säästänyt kuin puolikkaan lehmän".

Parempi tilasto olisi ollut, että suomalainen söi viime vuonna yli 76 kiloa lihaa. (Hain lihatilastoni Lihatiedotuksen sivuilta, en siis eläinsuojeluhippien). Siipikarjan kulutus oli 18 kiloa, eli Konstig säästi kahdeksassa vuodessa myös aika monta kanaa.

Varmasti tahallinen, argumentaatiota kärjistävä virhe on myös vegetaristin kuvaaminen vegaanina. Vegetaristihan saa Konstigin peräänkuuluttamia aminohappoja maidosta ja kananmunasta.

Jaan Konstigin näkemyksen siitä, että ihminen on kehittynyt lihansyöjänä, ja pidän ideaalina ravintomallina sekasyöntiä – en karppausta, en vegaaniutta. Henkilökohtaisesti pitäisin mielekkäänä kohtuullista lihan käyttöä. Kohtuus on kuitenkin nykytilanteesta kaukana: yksin joulukinkkujen kulutus viime vuonna oli 7 198 000 kiloa. Toista kiloa per naama – kun lasketaan myös vauvat, tofuhipit ja muslimit jakamaan taakkaa.

Jaan Konstigin näkemyksen myös siitä, että maailman ympäristöongelmat aiheutuvat enemmän väestönkasvusta kuin lihansyönnistä. Mutta kasvava lihaasyövä väestö kuormittaa enemmän kuin kasvava idunpurijoiden joukko.

Allekirjoitan myös toiveen, että herkkiä nuoria ihmisiä suojeltaisiin kaiken sortin fanaatikoilta. En suosittelisi kaksitoistavuotiaalle vegaaniutta. En liioin karppaamista.

Konstig aloittaa ja päättää juttunsa metsästykseen. Riista on minunkin kriteereilläni eettisesti kelpoa ravintoa, mutta sen kulutus Suomessa on muutaman prosentin luokkaa. Lihansyönnin eettisyyttä ei siis voi perustella riistansyönnin eettisyydellä. Ja jos nyt leikkimielisesti ajateltaisiin, että kaikki suomalaiset ryhtyisivät karppaamaan, niin miten heille kaikille saataisiin tarpeeksi riistaa? Kahden kilon vuosikulutuksesta määrän pitäisi nousta lähemmäs sataa. Loppuisi hirvet äkkiä.

(Luomunkin mahdollisuudet ovat rajalliset: Lihantuottajien mukaan "Luomuliha on vaihtoehto perinteisen lihantuotannon oheen, mutta perinteisen tuotannon korvaajaksi siitä ei ole." Luomueläin kasvaa hitaammin, syö enemmän ja sen rehu vaatii enemmän peltoalaa. Liian kallista.)

Tehotuotannolle, jolla katetaan noin 98% kulutuksesta, Konstig osoittaa kahdeksan sanaa: "Ei epäilystä, etteikö lihan tehotuotantoon liity rumia epäkohtia". Huomioitu, jatketaan.

Minun valintani on vähentää lihan tehotuotantoa kieltäytymällä lihasta kokonaan ja lapsilleni pyrin ostamaan luomua tai riistaa. Korostan sanaa pyrin, jossa piilee osasyy omaan kieltäytymiseeni – vain harvoin voin valita mitä lihaa saan: kaupassa kyllä, en kylässä, päiväkodissa, koulussa tai ravintoloissa.

Joonas Konstig kuulostaa katkeralta todetessaan, ettei yksikään eläin tai ihminen kiittänyt häntä kasvissyöjävuosiensa aikana. Kiitos Joonas niistä vuosista, teit hyvin!

Itsenäinen nainen, toinen painos

Jos mahdollista, toisikko osoittaa jopa suurempaa itsenäisyyttä kuin esikko. Olen itseäni korottaen ajatellut, että kuopus oppi nopeasti syömään itse, koska minä en ehtinyt syöttää tarpeeksi tehokkaasti huomioni jakaantuessa kahden välillä. Nukahtamaan itsekseen, koska kukaan ei ollut nukuttamassa. Liikkumaan, että pysyisi toisten perässä.

Eilen aamulla kuopus (vuoden ja kaksi viikkoa) söi yksin aamupuurolautasen tyhjäksi (sillä aikaa kun minä maanittelin ja kiristin esikoista syömään omansa), tiputti lusikan lattialle ja lähti kiipeämään pöydälle (ok, myönnetään, tässä kohtaa puutuin asiain kulkuun ja siirsin hänet lattialle), konttasi olohuoneeseen, kiipesi nojatuolille ja avasi telkkarin. Jos ei olisi tuota esikoista huollettavana, niin eihän minua tarvittaisi enää mihinkään.

Puhe ei kuitenkaan kuulu kuopuksen varhaisten taitojen joukkoon. Kapeaan sanavarastoon kuuluu kolme sanaa: "oho", "kakka" ja ä:llä alkava ääntely, jonka romanttisempi hahmo voisi tulkita äidiksi. Ohosta saa melkoisen variaation merkityksiä, joten ilmeisesti tarvetta laajemmalle sanavarastolle ei ole ollut.

Kakkaa lapsi on muutaman kerran hokenut vessanhädän hetkellä, mutta olen pitänyt sitä sattumana.* Tänään rupattelin puhelimessa pienen leikkiessä (yksin tietenkin), kunnes hän lähti konttaamaan kohti ovea, kääntyi kynnyksellä, katsoi minua ja sanoi "kakka". Ja olihan sitä, housuntäydeltä.

Laiska äiti tekee lapsesta neron?

* Lupaan etten ota kakkajuttuja tavaksi. Eli toivotaan, että kuopus oppii lisää sanoja.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Linja-autossa ompi tunnelmaa

Nyt loppui vapaamatkustajuus! Hankin bussikortin – kuukausisellaisen – ensimmäistä kertaa aikuisella iällä. Olen ylioppilasjuhlista lähtien asunut keskustassa/lähellä töitä/tehnyt töitä kotona/ollut nippusiteillä kiinni lastenrattaista, niin etten ole sellaista tarvinnut.

Nyt työmatkaa kertyy 3,02 kilometriä ja talvipyöräilyyn en pysty. Mutta mikä vapauden tunne tuli tuon bussikortin kukkaroon sujauttamisesta: vajaa kaksi viikkoa niin meikä-täti köröttelee joka aamu omalla bussilla töihin omaan työhuoneeseen. Ei parkkihuolia, ei skrapaamista, ei haittaa pienet samppanjalounaat. Ja tosiaan siinä työpaikassa saa myös lounastaukoja toisin kuin tässä.

Kerrankin Turussa julkiset palvelut myös oikeasti palvelevat (minua). Omaperäisesti nimetty bussikortti Fifty-fifty maksaa saman verran kuin tavallinen kuukausikortti, mutta jos ei jonain kuukautena matkusta koko kuukausimaksun edestä, raha jää arvona kortille. Nerokasta!
"Kortti sopii erityisesti niille, jotka eivät käytä bussia päivittäin, mutta haluavat silti mahdollisimman edullisia matkoja."
Kukapa ei?
Kuva täältä.

Ai miten kuva liittyy aiheeseen?

No tietenkin siten, että Googlen kuvahaku tarjosi sitä hakutermille "Turun bussi". (Olen kuullut, että blogeja pitää kuvittaa, ettei ole niin tylsää.) Eli tässä lentokenttärealityn "aina hyväntuulinen Aki [joka] asuu Turussa, josta hän käy päivittäin töissä Helsinki-Vantaalla. Matka taittuu bussilla – unisukat jalkaan ja taival voi alkaa. Aki on kaikkien mielestä maailman ihanin työkaveri."

Unisukat. Ei huono idea.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Ai mää vai?

Peiliminäni särkyi tänään. Olen kautta linjan väittänyt, että en ole detaljiorientoitunut ihminen mitä häihin tulee – ja sitten löydän itseni neuvottelemasta vartin verran ompelijan kanssa, että millaiset rintaruusukkeet lasten mekkoihin tulee. Ja nytkin kun virkkeen tähän kirjoitan, niin eihän se kuulosta minun elämältäni lainkaan. En minä neuvottele.

Mutta siis: olin ompelijalla sovituksessa ja hääpukuni ahdistaa minua tavoilla, joilla ei pitäisi.* Se on teoreettisella tasolla kiva ja kaunis, joo, mutta se ei imartele vartaloani. En halua joutua olemaan vahvassa humalassa (vain) todistaakseni häävieraille, että en ole viidennellä kuulla raskaana.

Objektiivisesti tarkastellen tiedän kyllä, että en ole ylipainoinen. Päinvastoin, kuntosalin vaaka näytti suureksi yllätyksekseni eilen samaa lukemaa kuin ennen raskautta. Mutta kun en näytä siltä lukemalta. Siksi yllätyin. Ilmeisesti olen nilkoista ja ranteista merkittävästi kevyempi kuin aiemmin.

Puku ei kuitenkaan ole vielä valmis, joten minulla on kolme vaihtoehtoa:
1. Mennä itkemään ompelijalle ja paljastaa olevani turhamainen bridezilla. Mutta paljoakaan ei liene tehtävissä kun vanhaa pukua tässä muokkaillaan.
2. Odottaa seuraavaan sovitukseen ja toivoa, ettei se ollutkaan huono. Olen kyllä hyvä huijaamaan itseäni, mutta sovitus on neljä päivää ennen häitä.
3. Hävittää maha kolmessa viikossa. Ja minä en laihduta.
4. Hankkia uusi leninki. 
Tuo viimeinen on täysin teoreettinen vaihtoehto. Sitä ei siksi lasketa.

* Kuten että näen tarpeelliseksi avautua siitä julkisesti. Voi minua. Olenko yksi heistä?

maanantai 19. joulukuuta 2011

Leg godt!

Kuusivuotias veljenpoika tuli joululomalle Suomeen ja vanhempieni luona kaivettiin pikkulegot esiin, tietääkseni ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun minä olen niillä lakannut leikkimästä.

Eikä muuten mennyt kauaa kun kaupungin pohja oli laadittu, sairaala, poliisilaitos ja huoltoasema rakennettu – autoja ja helikopteri löytyi laatikoista valmiiksi koottuina.

Onneksi paikalla oli muita aikuisia katsomassa lapsiani, jotka leikkivät serkkunsa kanssa.

Olen minä pikkuisen innostunut siitä joulua odottavasta Duplo-sairaalastakin, mutta vielä pari vuotta niin päästään leikkimään ihan vakavissaan.

Tällaisia rakentelin lapsena kun asuimme messuhallissa.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Viikonloppuidylliä

Kävin meikkaajalla toteamassa, että edes diplomikosmetologi kera Blascon Jussin ei saanut näitä silmäpusseja kadotettua. Niihin auttaa vain uni tai kuolema. Ja jos sitä ensimmäistä ei ala kuulua, jälkimmäinen on varmasti kohta ovella.

Mutta en ole ainoa, joka perheessä kärsii väsymyksestä. Esikoinen on nukkunut öisin huonommin, minkä seurauksena kateissa ollut (mutta ei ikävöity) ystävämme Iso Kiukku on palannut iltahetkien vieraaksi.

Perjantaina tilanne kärjistyi, kun kylässä tarjottuun jauhelihaan oli sekoitettu syömäkelvotonta materiaalia kuten herneitä ja maissia. Ruokailu meni pelleilyksi, ja koska periaatteena on, että turhilla ei uhkailla, jouduimme lähtemään kotiin. Tämä ymmärrettävästi ennestään kohensi lapsen mielialaa. Epäilen, että kuuloni vaurioitui kotimatkalla pysyvästi.

Mies joko luki ajatuksen suoraan kasvoiltani tai sitten hänkin oli lukenut Salamatkustajan päivityksen: hän ei päästänyt minua lähtemään kauppaan. 

Toista tuntia myöhemmin, kun tyttö oli hieman rauhoittunut ja istui iltapuurolla, lapsi kertoi, että

- Siinä itkiessäni tuli mieleen, että en kuulu tähän perheeseen. (Tai niin luulin hänen sanovan. Nyyhkytyksestä oli hieman vaikea saada selvää.)

Minun sydämeni särkyi lausunnosta ja vakuuttelin, että tietenkin lapsi kuuluisi aina tähän perheeseen. Vaikka kuinka paljon kiukuttelisi tai vaikka äiti hermostuisi ja huutaisi, niin aina kuuluu perheeseen!

- Ei vaan en halua kuulua tähän perheeseen. Haluan kuulua mamman ja pappan perheeseen. Siellä on kivaa.

Mitäköhän kymmenen vuoden päästä?

maanantai 12. joulukuuta 2011

Nomen est problem

Joitain pieniä yksityiskohtia tammikuisiin häihin liittyen on vielä auki. Kuten se, vaihtaisinko sukunimeä.

Miehen nimen ottamisen puolesta puhuu kaksi seikkaa: 

1. Nimi on kauniimpi ja myös harvinaisempi kuin omani. 

2. Lapseni ovat sen nimisiä.

Nimen vaihtamista vastaan puhuu useampikin näkökulma, mutta tärkeimpinä:

1. Se on mieheni nimi.

2. Se ei ole minun nimeni.

Ensimmäinen kohta viittaa tässä tietenkin miehen nimen ottamisen patriarkaaliseen perinteeseen, johon en halua sitoutua. Koen (kuten huomaatte) tarvetta selitellä, kun edes pohdin nimenvaihtoa ja väitän, etten pohtisi, ellei nimi olisi omaani viehättävämpi. Haaveilin myös yhteisestä, uudesta sukunimestä, mutta se ei enää tällä aikataululla onnistu. Nykyisille tavoilleni uskollisena selvitin asiaa maistraatista vasta kun se oli jo liian myöhäistä.

Toinen kohta viittaa siihen, että vaikka nimeni on tusinatavaraa, olen ehtinyt rakentaa identiteettiäni sen varaan jo vuosikymmeniä. Nimenvaihdosta seuraisi myös käytännön vaivaa. Ajokorttini on voimassa vuoteen 2046 ja nyt joutuisin vaihtamaan pirtsakan 18-vuotiaan kuvani tipahtaneeseen kolmekymppiseen naamaani. Kukaan korvaamattoman tärkeä tuikituntematon ala-astekaveri ei enää löytäisi minua interwebistä. Tähänastiset julkaisuni eivät yhdistyisi minuun myöhemmällä tutkijanurallani.

Seuraavaksi taas argumentoin itseäni vastaan, että jos tosiaankaan en välitä perinteistä, olen vapaa valitsemaan myös perinteen mukaisesti enkä ainoastaan sen vastaisesti. Enkä tiedä onko nimeä vaihtaniden ystävieni identiteetti muuttunut nimen myötä ainakaan ulkopuoliselle näkyvin tavoin. Amerikkaan mennessä ei enää tarvitsisi täyttää kuin yksi tullikaavake. Tähänastiset julkaisuni eivät yhdistyisi minuun myöhemmällä tutkijanurallani.

Olen taitava väittelemään itseni kanssa, ja väsytystaistoa käytäneen hääpäivään asti. Hyviä uusia argumentteja keskusteluihini, puolesta tai vastaan?

perjantai 9. joulukuuta 2011

Home sweet home

Eli luku, jossa Täti paljastaa olevansa kiireinen ja nuuka porsas.

Hain jääkaapista iltapalaksi jugurttia, sellaista maustamatonta, terveellistä. Sekaan vähän muroja ja banaania. Paitsi, että ei ollut banaania niin sokeria – sellainen maustamatonhan nyt on ihan kamalaa. Hetkisen koitin pohtia, milloin purkki oli avattu, mutten muistanut (– mikä on aina hyvä merkki.) Tapana ei ole kuitenkaan heittää ruokaa pois.

Eli eikun lapioimaan. Suoraan purkista tietysti. Ja nopeasti, ettei esikoinen ehdi keittiöön, sille on varattu puuroa ja haluaisi kuitenkin tätä. Loppumetreillä havaitsen isovarpaankynnen kokoisen homepalleroisen purkin reunassa.


Ajattele homejuustoa, ajattele homejuustoa, ajattele homejuustoa. (Ajattele sitä umpihomeista leipää, jota söit muinoin Pietarissa etkä siitäkään sairastunut.) Ajattele huomista päivää, jolloin voit huuhdella kaikki pöpöt tallinnalaisella mojitolla. Moro!

torstai 8. joulukuuta 2011

Liha tottelee rahaa

Kävin tänä syksynä jauhelihaostoksilla ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen ja järkytyin: 400 gramman pakkaus maksoi pari hassua euroa. Luomuhylly oli surkean pieni, ja siinä 400 gramman pakkaus maksoi vain pari hassua euroa enemmän.

Lapsikin järkyttyi: "Äiti, tuohan on lihaa! – Syödään se heti!"

(Ja niin syötiin, molemmat pieniruokaiset lapset kaksi lautasellista.)

Hesarin sunnuntaisivuilla* oli kaksi ajatuksia herättävää artikkelia: siankasvatuksesta ja energiantuotannosta. Molempia yhdisti yksi tärkeä ulottuvuus: raha ja kuluttajien käyttäytyminen.

Sikafarmari valitteli, että viljan hinta nousee, mutta sianlihan ei. Haastateltu isäntä esitti (hieman kärjistäen), että sikafarmarit eivät saa ammatistaan tarpeeksi tuottoa, jotta voisivat huolehtia eläintensä hyvinvoinnista.

Uudenlaiseen energianjakomalliin siirtymisessä asiantuntijat olivat yhtä mieltä siinä, että muutos tapahtuu vain mikäli kuluttajat hyötyvät siitä taloudellisesti – näkyvästi ja välittömästi.

Uskon tähän täysin, hinta määrää. Hesarin taannoisessa moraalikyselyssä 60% suomalaisista piti moraalittomana eläinten tehotuotantoa halvan lihan saamiseksi. Vertaamalla marketin broilerisuikalehyllykön kokoa siihen luomuhyllyyn voi päätellä, että enemmän kuin 40% kuitenkin ostaa tehotuotettua halpalihaa oikein mielellään.

(Ja tunnustan minäkin syntini: ostan halpalihaa pilttipurkeissa ja ravintoloiden lastenannoksissa. Välillisesti päiväkotiruokailussakin. Esikoinen oli kasvis-kalaruokavaliolla päiväkoti-ikään asti, jolloin ruokavalioon lisättiin Helsingin kaupungin kasvisruokavalion mukainen kana. Nykyään molemmat lapset ovat sekasyöjiä, mikä toteutuu lihansyöntinä etenkin kodin ulkopuolella.)

Valtaosa ihmisistä (allekirjoittanut mukaanlukien) kannattaa varmastikin luomua ja lähiruokaa ja reilua tuotantoa ja kaikkea kivaa teoreettisella tasolla, mutta harva on valmis maksamaan niistä yhtään enempää – vaikka olisi varaakin.

Komppaan siis sikafarmaria: lihan hinnan pitäisi nousta näkyvästi ja välittömästi. Jos liha olisi riittävän kallista, ehkäpä kuluttajat kurvaisivat myös sinne soija- ja paputuotteiden hyllyväliin. Ja jos eivät, niin ainakin saataisiin tuotantoeläinten oloja parannettua. Koska siihenhän lisääntynyt tuotto sitten käytettäisiin, eiks niin?

En viitsi kuvittaa sikatilakuvilla, mutta tässä season's greetings possulasta: joulukinkkurulla. (Kuva täältä.)

* Luin sunnuntaisen Hesarin eilen illalla – blogini on siis tosi melkein ajan hermolla. Pian luen sen viimekuisen Imagenkin. Meille tulee muuten päivittäin kaksi sanomalehteä, joista luen ehkä joka neljännen. Melko ekologista.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Uskon asioita

Olen vähän tylsä: muistutan lasta toistuvasti että satuolennot ovat satuolentoja. Mielikuvitusjuttuja ruokin, mutta samalla muistuttelen, että ne ovat vain mitä ovat: mielikuvitusta. Jos tyttö sängystä huutelee pelkäävänsä mörköä (joskus se on mörkö, joskus pimeä, joskus ilmoitustaulu), en sano, että "älä huoli, möröt eivät tule tänne" vaan "älä huoli, mörköjä ei ole olemassa".

Puheeni taitaa kuitenkin olla vain sanahelinää, sillä tyttö on lohdutellut itseään toteamalla, että "ei hämähäkkejä ole olemassa".

Olenkin tainnut antaa lapselle liikaa vastuuta hahmojen fiktiivisyyden tajuamisesta.

Esimerkiksi hammaspeikot meillä seikkailevat – jotenkin se on tuntunut käyttökelpoisemmalta käsitteeltä kuin kariesbakteeri. Mutta olen kuvitellut, että kun ne hammaspeikot, joita sanomme hyppivän suusta ulos, ovat ilmiselvästi näkymättömiä, olisi niiden olemassaolo itsestäänselvästi kyseenalaista lapsenkin mielestä.

Näin joulukuun koitettua en enää ole varma.

Meillä nimittäin tonttu täyttää joulukalenterin. (Enemmän kuin lapsen huijauksena, olen pitänyt tätä yhteisenä leikkinä.) Luulin jo jääväni kiinni kalenterin täytöstä, kun yhtenä päivänä saavuimme kaupasta kalenterintäytteet kassissa ja lapsi säntäsi yläkertaan tarkastamaan päivän yllätystä.

Pienen hiljaisuuden jälkeen kuului kuitenkin portaista ääni:

- Entä jos se tonttu on vieläkin siellä?

Urhea äiti pelasti tilanteen, ja lupasin käydä edeltä katsomassa josko tonttu olisi jo toimittanut asiansa. Oli se.

Keskustelimme sitten tonttujen ontologiasta: miksi ne ovat niin nopeita ja näkymättömiä. Ehdotin, että ehkä siksi kun ne ovat satuolentoja.

- Kyllä tontut on totta. Niinkuin joulupukki.

- Samalla tavalla totta kuin joulupukki, myönsin.

Meidän perhejoulussamme vierailee tosiaan pukki. Joka vuosi, vaikka lapsia ei olisi ollut paikalla yhtään. Viime vuonna, kuten monena aikaisempanakin, pukinnaamarin takana juttuja veisteli parikymppinen serkkutyttöni.

- Joulupukilla on sukkahousut, huomioi tyttö isälleen.

Uskoa hahmoon, saati kokemaansa kauhua, tämä pieni detalji ei heikentänyt.

- Ei tullut setäpukkia, tuli tätipukki, tyttö totesi jälkikäteen.

Tämä avomielisyyden taso kun saataisiin pidettyä.

torstai 1. joulukuuta 2011

Kiire on kuin eläkeläisellä

Viittasin edellisessä postauksessa tervaskantoiseen isoisääni, jonka kalenterikäsityksiä tapasin joskus nuorna ihmisenä naureskella. Tiistaina ei käy kun on parturi, keskiviikkona lääkäri ja torstaina pitää mennä kauppaan. Kahden lapsen kotiäitiys on karulla tavalla opettanut, että yksi tapahtuma päivässä on tosiaan usein ihan liikaa riittävästi.

Erotuksena eläkeläisyyteen (voisin kuvitella), myös puhelimessa hoidettavien asioiden suorittaminen on sula mahdottomuus: päivällä puheluita säestää kahden koväänisen ja puhelinta repivän hahmon hilpeä kuoro, illalla on kiire harrastaa ja seuraavan kerran asian muistaessani klo 21.30 ovat useimmat virastot jo kiinni.

Ja jos vielä sen pienen joutoaikansa haluaa käyttää asioista valittamiseen, sanotaan nyt vaikkapa blogissa, eikä niiden toimittamiseen, niin normaali-ihmiselle hyvin pienet ja hyvin helposti toteutettavat asiat alkavat näyttää vaikeilta.

Eilen, marraskuun viimeisenä, sain aikaiseksi etsiä joulukalenterin sisältävän joulutavaralaatikon kellaristamme. Se oli pinottu miehen rakastaman pahvilaatikkokokoelman syvyyksiin, jota tutkin "Ei siellä ole kuin tyhjiä" -ohjeistuksen saattelemana. Nyt olisi vartti aikaa kehittää kalenterin ensimmäiseen luukkuun jotain tuotetta, ja kaapin kaikki pikkurusinapurkit näyttivät olevan avattuja.

Lähiviikkoihin mahtuu – sen joulukalenterin täytön lisäksi – yhdet yksivuotissyntymäpäiväfestivaalit, yksi deadline, joka on onneksi viimeinen työjuttu tällä äitiyslomalla ja tänä vuonna, kaikki joululahjat, ja lähes kaikki hääjärjestelyt. Eilen vein lapset hoitoon, jotta "pääsin" ostoksille, maanantaina vietimme koko perhe laatuaikaa ostoskeskuksessa.

Ostoskeskuksessa tuhlasin aikaani kolmessa sormusliikkeessä kyselemässä timanttien alkuperää, jota on "siis ihan tosi vaikea tarkkaan tietää". Tiedettiin, että "mitään veritimantteja ne ei kyllä ole". Kotimaisia timantteja "ei varmaankaan" kuulu valikoimiin (!), mutta korut on kyllä tehty kotimaassa. Keväällä kun edellisen kerran katselin sormuksia, kuulin, että kyseisen liikkeen kaikki timantit tulivat Belgiasta. Niinpä. Ja kaikki cittarin banaanit tulevat Vantaalta, Keskon keskusvarastosta.

Oikeastaan tää mun nykyinen sormukseni on ihan hieno. Ja eikös naistenlehdissäkin tykätä kun tavaroilla on tarina? Tällä sormuksella on: joku osti tai sai sen, vei sen sitten panttilainaamoon. Ja minä ostin sen sieltä.

Yksi asia listalta pois, kas näin se käy! Ja sitten hakemaan joulukoristelaatikosta joku tonttu kalenteriyllätykseksi.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Keskellä ikää

Toisinaan kuvittelen olevani kovinkin nuori.

Päivittelen ikäisiäni ihmisiä tekemässä erilaisia asioita: Ulkomaankirjeenvaihtajana tuollainen nuori tyyppi! Kansanedustajana mua kaksi vuotta nuorempi! Tuon lapset ovat esiteinejä – kauheaa, teinivanhempi!

Harhani haihtuu kun tajuan, että jokuhan on saattanut olla duunissaan jo viisitoista vuotta. (Jos nyt ehkä ei se kansanedustaja.) Se joku siis saattaa olla ammatillisesti pätevä jo minun ikäisenäni. Ja joku on saattanut olla kypsä vanhemmaksi varhaisessa 25 vuoden iässä. Hämmästyttävää.

Olen tavallaan kuitenkin jo ihan aikuisen ikäinen eli koska tämä fiilis menee ohi? Mietinkö yhä viisikymppisenä että mitä moinen ikäiseni hupakko kuvittelee osaavansa?

Samaan aikaan – kiitos vanhemmuuden – todellisen ikäni huomaa siitä, että nuorisolaisia nähdessäni en enää muistele itseäni sen ikäisenä, vaan samaistun heidän vanhempiinsa. (Mikä pimeä polku edessäni siintääkään...)

Toinen varma keski-ikäisyyden merkki on se, että elämässäni on kaikkea sitä, jota kuusitoistavuotiaana vannoin, etten ikinä hankkisi/tekisi/olisi. Ja olen tähän poroporvalliseen todellisuuteen ihan tyytyväinen.

Mieleen tulee isoisäni, joka ysikymppisenä kutsui nuoriksi kasikymppisiä. Tosin ei hän vanhusten päiväsairaalassakaan viihtynyt – siellä oli vain vanhoja ihmisiä.

Ikä on vain numero. Kokemus siitä ristiriitainen.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Itsenäinen nainen

Esikoinen auttoi minua ruoanlaitossa ja jutustelin lämpimikseni, että onkin hyvä oppia laittamaan ruokaa. Sitten kun joskus asuu yksinään, osaa laittaa itselleen syötävää. Ja mitä siihen lapsi?

- Sitten mä ostan yksin avoauton ja vilkuttelen sieltä "Hei hei äiti, hei hei isä!"

Pikkuisen jo kotiolot ahdistaa, vai?

Tänään itsenäinen yksilö kyseli koska mennään taas kampaajalle. Vastasin, että ei ihan pian. Sillä aikaa kun puin pikkusiskon päiväunitamineisiin, lapsi otti ohjat sakset omiin käsiinsä.

Muodikas kasarilook on päältä lyhyt, takaa pitkä.

Niin, kaikki lapsethan tekevät tämän joskus. Onneksi jouluna on tonttulakki päässä, häissä huntu.

tiistai 22. marraskuuta 2011

M, A, O, T.

Esikoinen tavaili maito-sanaan kuuluvia kirjaimia ilman kirjoitettua mallia. Vain i jäi puuttumaan.

Näin alkuun ystävällinen varoitus lukijalle: postaus on pohdintaa oman lapsen kehityksestä, mikä saattaa aiheuttaa A: ärtymystä ("oih, lapseni on ihmeellinen") ja B: tylsistymistä ("blaa blaa blaa"). Jatka omalla vastuulla.

No niin. Esikoinen on nyt aika tarkkaan kolme ja puoli. Aika tarkkaan vuosi sitten muutimme tähän asuntoon, ja muistan laulelleemme illat pitkät aakkoslaulua. Joululahjaksi saamastaan leikkitietokoneesta hän osasi pelata pelejä, joissa piti tunnistaa aakkoset (ja numerot).

Malesian-serkun vanhasta aakkoskirjasta hän luki: A niinkuin lentokone, B niinkuin kori, S niinku spagetti (sentään). Aakkosilla ei siis ollut juurikaan yhtymäkohtia lukemisen kanssa: kaksivuotiaana tunsi merkit, mutta ei osannut käyttää niitä.

[Taannoin eräs tuttu kertoi osanneensa kaikki aakkoset kaksivuotiaana. En pitänyt tarinaa lainkaan uskottavana. Hyi minua. En kuitenkaan liikaa halua korostaa ikää, vaan kiinnostavaa tässä mielestäni on se miten oppiminen tapahtuu. Eli jatketaan:]

Aakkosilla voi tietysti aloittaa sanoja. V niinku Vertti, P niinku pappa. Aluksi tämä sekoittui niin, että lapsi yhdisti kirjaimen koko nimeen. "Tossa lukee Vertti!" – kun luki V. Ja parkkipaikalla: "Pappa!"

Aina kirjain ei ole ensimmäinen: "O niinku Sampo", ja joskus assosiaatiot kantavat liian kauas: "J niinku äiti".

Nyt viime kuukausien aikana lapsi on alkanut rytmittämään sanoja, tavuttamaan. Tavujen määrä lasketaan samalla sormin. Au-to, le-lu-ko-ri, Jou-lu-pu-kki. Ja tästä päästiin aika nopeasti uuteen "läpimurtoon", eli muidenkin kuin alkukirjaimen keksimiseen.

Kirjoittaminen on helppoa tietokoneella, mutta käsin tyttö ei ole juurikaan kirjaimia edes harjoitellut. Piirrämme kotona turhan vähän, enkä ole pitänyt aiheellisena lähteä opettamalla opettamaan, vaan menköön oman kiinnostuksen mukaan. Oma nimi menee ainakin melkein oikein ja muita kirjaimia hän osaa laittaa peräkkäin sanelun mukaan – jos niikseen sattuu.

Tämä on sanelun mukaan kirjoitettu.

Kotona lukemisesta se kiinnostus kaiketi lähtee jos on lähteäkseen. Olen itse oman legendani mukaan oppinut lukemaan kun seurasin Kapteeni Mursun seikkailut -kirjaa ja samaan aikaan kuuntelin sitä kasetilta isäni lukemana, noin miljoonatta kertaa.

Meillä soisi luettavan enemmänkin – itsekseen ja lapsille. Onneksi tämäkin vähä.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Mikä niissä kestovaipoissa mättää?

Tämä on tuotepostaus. Tämä ei ole maksettu mainos Cottonbabiesilta, mutta sen pitäisi olla – sen verran hartaasti olen heidän lippuaan kantanut viimeisen kolmen vuoden aikana. Aihe ei kenties kiinnosta monia lukijoitani, mutta jos vaikkapa joku sattuisi googlaamaan "mistä hyvä kestovaippa", niin löytää tiensä tänne.* Tervetuloa kestovaippaetsikot!

Kuivaksi puolessa päivässä (kun kone linkoaa 1400 kierrosta).

Olen ihmetellyt miksi kestovaippailua pidetään ajatuksellisesti niin vaikeana. Okei, niitä on monia erilaisia – kaikkia tuotteita on. Ja kaikista tuoteryhmistä löytyy huonoja tuotteita. Joo, joutuu käsittelemään kakkaa – näyttäkää vaipanvaihtaja, joka ei joudu. Joutuu pyykkäämään. Niin joutuu. Ja joutuu kantamaan likavaipat kotiin. Ei kukaan heitä niitä kahvilassa vaihdettuja vaatteitakaan roskikseen.

Yhden vasta-argumentin myönnän auliisti: vaihtoväli on lyhyempi kuin kertseillä, siitä ei pääse mihinkään. Vaippa vaihdetaan meillä päiväsaikaan noin kolmen tunnin välein. Tämä ei minusta ole ongema (en tykkää pitää lasta pissaisissa kertseissäkään), mutta yön yli kestävän kestovaipan löytäminen on haastavaa, eli siinä on tuotekehittelyn paikka. (BumGeniuksen bambusisävaippa kyllä imee, mutta on lotisevan märkä aamulla, eli voisin kuvitella, että ei ole niin kivan tuntuinen päällä.)

Moni näitä argumentteja esittävä ei ole kuitenkaan edes kokeillut kestoja. Jos on, niin huonoja. Näkisinkin, että ongelma liittyy kestovaippojen imagoon, joka yhdistyy johonkin luomuhamppukantoliinataaperoimetysvanhemmuuteen. Ajatellaan, että niiden käyttö vaatisi hirveän suurta rakkautta vaippojen kanssa nykertelyyn ja kodinhoitoon. No ei vaadi.

Niitä säilytetään laatikossa tähän tyyliin.
Meillä homma menee näin: vaippoja on vajaa kaksikymmentä, käytön jälkeen ne heitetään ilmavaan pyykkikoppaan (en esipese, mutta kakat huuhtelen pönttöön). Pesukone pyörii kahden-kolmen päivän syklillä (siinä samassa koneessa pestään vaaleat 60° eli vauvanvaatteet, pyyhkeet ja lakanat). Yli kahden yön reissuille otan kertsit.

Kokeilin esikoiselle eri vaippamerkkejä, mutta BumGeniuksen onesize on osoittautunut lyömättömäksi monellakin tapaa:

1. Joustavat säädöt ja napakka istuvuus, falskaa harvoin.

2. Helppo käyttää: ensin asetetaan täyte kuoren sisään. Sitten on valmista. Mieskin osaa. Päiväkotiin veimme valmiiksi täytettyinä.

3. Ei ammu kakkaa selästä niskaan, kuten kertsit. Miellyttävä materiaali ja kangas tuntuu (melko pitkään) kuivalta vauvan ihoa vasten.

4. Pitkä käyttöikä: mennyt meillä kaksikuisesta vaippaiän loppuun asti.  (Valmistajan mukaan 3–16 kiloa.) Samat vaipat ovat olleet käytössä kahdella lapsella, yli kolme vuotta joka päivä. Jos uuden hankintahinta onkin reilu 20 euroa, niin kyllä rahoille saa myös vastinetta.

***

Valitettavasti kaikki kestovaipat eivät ole yhtä hyviä ja vaippojen vaivalloinen maine estää monia edes kokeilemasta. Project Mama esittää että
"jos kestovaipat olisivat toimiva vaihtoehto ja käyttäjäkunta laajenisi, markkinoille tulisi kilpailua ja se taas parantaisi vaippojen laatua innovaatioiden kautta."
Olen samaa mieltä virkkeen loppuosan kanssa. Mutta mielestäni se on nyt jo toimiva vaihtoehto. Tsekkaa pyllynero jos et usko!

Ugh, olen mainostanut.

* Edit 12.20. Testasin tuota googlausta. Ei tullut osumaa. Sen sijaan Google ehdotti: "Katso englanninkielestä käännetyt tulokset haulle: mistä hyvä kestovaippa (what a good life jacket)."

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

A-aaa-frica!

Vapaus yllätti kuin talvi autoilijat. Vaikka toki tiesin, että jonain päivänä voin taas poistua kotoa kepein mielin, myönnän rypeneeni mä-en-koskaan-pääse-mihinkään -tyyppisissä tunnelmissa kuluneen vuoden aikana. Mutta nyt on toisin: voin hypätä aamulla junaan ja tulla illalla takaisin. Tai sulkea kotioven iltasella ja tulla yöllä takaisin.

Nyt tein sen ensinmainitun: kävin Afrikassa.

Aloitin visiitin ilman sen suurempaa suunnitelmaa kävelemällä Kiasman ensimmäiseen pimennettyyn huoneeseen, jossa sattui olemaan Alfredo Jaarin videoteos Ruandan kansanmurhasta.

Katsottuani miten oman ikäpolveni nainen kertoo tyynin sanankääntein maanneensa ruumiskuopassa – "tyttäreni oli jo kuollut" – ja tavoitelleen kädellään poikaansa, osuen hänen murskaantuneeseen kalloonsa, on vaikea enää lähteä analysoimaan näyttelyä. Tällaisen teoksen käsittely pinnallisesti (ja muuhun en nyt pysty) tuntuisi aiheen mitätöimiseltä. Jotkut asiat ovat liian suuria sanoille, mutta onneksi niitäkin joku uskaltaa käsitellä – myös taiteen keinoin.

Suurten, ja aivan liian kauheiden, ihmiskohtaloiden käsittelyn osaa myös Chimamanda Ngozi Adicie, jonka (äidilleni juuri lahjaksi ostamani) novellikokoelman Huominen on liian kaukana otin matkalukemiseksi. Ikäiseni Adicie on huikea kirjailija, ja Puolikas keltaista aurinkoa viime vuosien vaikuttavimpia lukukokemuksia (katso ihmeessä Inahduksen arvio täältä). Muistan kyllä lapsena kuulleeni Biafran nälkäänäkevistä lapsista, mutta vasta Adichie toi Biafran-Nigerian sisällissodan tajuntaani. ARSin nigerialaisen J. D. 'Okhai Ojeikeren valokuvia tajusin katsovani Adicien antaman tarinan kautta.

J. D. 'Okhai Ojeikere, Untitled, 1970. Kuva täältä.

Kuten sanottu, hyvin syvien vesien liikuttelun jälkeen on vaikea analysoida äidin vapaapäivää, muuta kuin toteamalla, että onneksi lähdin. Pientä maailmantuskaa, joo, mutta se on vain hyvästä. (Elina Salorannan teos, jossa hän esiintyi nunnana Sambiassa, halusi varmasti kommentoida täysin toisia tasoja lähetystyössä, mutta minua se muistutti lähinnä omasta feikistä kokemuksestani vapaaehtoistyössä ja syyllistymisestä siitä kun en palvele paremmin ihmiskuntaa.)

Upeaa ja vaikuttavaa. Lämpimästi suosittelen sekä ARSia ja Adichieta.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Äidin pikku apulainen

Löysin pöydälle unohtuneen kutimeni uudelleenjärjestettynä.



Puikoilla muuten esikoisen säärystimet. Piti tulla villasukat, mutta googletin sukkaohjetta vasta kantapään kohdalla ja huomasin, että silmukoita oli vähän runsaasti jalan kokoon nähden. Sitäpaitsi kuulosti kovin vaikealta.

PS: Jos et näe kuvassa mitään outoa, ilmoittaudu: olet sopiva uhri tuotteilleni.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Kontrolliyhteiskunnan lehtiä

Käykäämme levolle rauhallisin mielin näin isänpäivän iltana. Kaikki kontrollissa.


Ja terkut Turun pääkirjaston tuntemattomalle tarkkailijalle.

torstai 10. marraskuuta 2011

11 kuukautta, aina vaan

Tällaisista kalenteriin perustuvista virstanpylväistä on vaikea pyristellä irti, ja siksipä kohta pääsen tekemään tunteikkaita yksivuotispäivityksiä. Aiemman voi-ei-vauvani-ei-enää-kohta-ole-vauva -nyyhkimisen sijaan koen kuitenkin vain iloa lapsen kasvusta omaksi persoonakseen (ja vieläpä oikein viehättäväksi sellaiseksi, huh...) ja toiveikasta odotusta siitä että "pian helpottaa".

Nimim. viime yönä nukuin puoli kahdestatoista* yhteen ja kahdesta viiteen.

Vaikka en minä lapsen kasvua surrut aiemminkaan, vaan sitä, että aika kuluu ohi huomaamatta ja vauvavuosi (muisti)jälkiä jättämättä.

Viime talvi meni hieman sumussa, sen myönnän. Ja ehkä vauva-ajan katoamisen angstiin liittyi syyllisyyttä siitä, että koin useasti ohittavani vauvan esikoisen takia. Jos vauva ei huutanut suoraa huutoa, se sai tyytyä seuraamaan muiden puuhia. Se toinen lapsi meni "siinä sivussa" niinkuin tavataan sanoa.

Järjellä ajatellen tiedän että syyllistyn turhaan. Enkä minä rehellisyyden nimissä tyytyväisenä köllivää vauvaa taukoamatta silmiin tuijotellut ensimmäiselläkään kertaa.

Nyt ei kuopus enää anna itseään ohittaa. Hyvä niin.

* Ai että kuka käski mennä niin myöhään nukkumaan? Tämä – uusi löytö, joka sai minut hekottelemaan ääneen ja kokemaan haikeaa kaukokaipuuta (ynnä jysäyttävää keski-ikäisyyttä).

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Suomalaisiin olosuhteisiin

Meidän autossa on sellainen hieno paneeli, jossa näkyy radiot, ilmastointi, bensankulutus ja sen sellaista. Noin niinku teoriassa.

Todellisuudessa se näyttää seuraavat viisi kuukautta tältä:


Minä sydän Suomi.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Rahassa mittaaminen

Salamatkustaja heitti mielenkiintoisen tehtävän: mitä (ensimmäinen) lapsi on maksanut ensimmäisen vuotensa aikana. Joskus Hesarissa taannoin eräs espoolainen äiti laski näiksi kuluiksi 4000 euroa. Sampo-pankki korotti hintalappua 4500 euroon. Olen päivitellyt mielessäni noita lukuja, että ei millään voi mennä noin paljoa. Meiltä siis. Toki jos aloittaa ostamalla tonnin vaunut ja viidensadan istuimen, niin summa menee äkkiä.

Mutta me saimme veljen perheeltä vanhat vaunut, itkuhälyttimen, ammeen, vaatteita, leluja, kirjoja yms. Ystäväperheiltä lainaksi tai omaksi lisää vaatteita ja leluja. Lahjaksi syöttötuolin, kantoliinan ja sitterin - ja vaatteita, leluja ja kirjoja. Äitiyspakkauksen tavarat olivat kovassa kulutuksessa.

Ja silti. Kun nyt oikein rupesi listaamaan, niin kyllähän niitä kuluja tuli kuitenkin: ei tavarat kirppariltakaan ilmaiseksi tule, sitten matkarattaat, se seuraava turvaistuin, lastenhuoneen kalusteet, vakuutus – yksin vauvauintiin meni melkein 500 euroa! Ja koska me saimme niin paljon tavaraa ilmaiseksi, ei se 4500 tunnu enää ollenkaan mahdottomalta summalta.

Toinen asia, mikä oli yllättävää, että ei se toinen lapsi ihan ilmaiseksi mennyt sekään. Vaikka lähes kaiken onkin isosiskoltaan perinyt. Vakuutus on tietysti iso kuluerä – ja näin jäkikäteen voi onneksi sanoa, että turhaan tuli molemmille otettua.

Välillisinä kuluina – joita en listannut – meillä tuli vielä kaksi esikoisen tuhoamaa puhelinta, kahdet silmälasit (tai oikeastaan ne samat lasit kahdesti) ja yksi macin laturijohto. Mutta menikö kaikki ensimmäisen vuoden aikana, ehkä ei... Kokonaissummaa nosti aika paljon myös uusi kamera ja pieni kolmio lähiöstä.

Välillisiin kuluihin tulee myös hotellimaksuja, sillä vaikka vauvasta ei ehkä joutunut maksamaan matkalippua, niin vaatimuksemme hotellihuoneen suhteen nousivat ihan radikaalisti.

En silti voi sanoa, että lapsi tulisi erityisen kalliiksi. Taloutta tasapainottavat myös poistuneet huvittelukulut: leffat, teatterit, baarit, ravintolaillalliset, festarit jne. Yhden laten hinnalla saa aika monta pilttipurkkia. Omat vaatehankinnat pienenivät kun sai koko vuoden hiihtää samassa fleecekerrastossa. Ja bussillakin pääsi kulkemaan ilmaiseksi.

Rahasta puhuminen on niin brutaalia, mutta menköön. Otan listat pois myöhemmin jos rupeaa hävettämään.

Ja sitten se edit klo 16: rupesi hävettämään.

Tai pikemminkin, ei (tutkija)luonto anna periksi vetää näitä summia ihan hatusta. Pohdin, että jos etukäteisarvioni lapseen käytetyistä rahamääristä oli aivan jotain muuta kuin listaamani, todennäköisesti yksittäiset summat listauksen sisällä ovat myös kaukana todellisuudesta. Vaikkapa ruokiin, tutteihin, nokkamukeihin ynnä muihin kosteuspyyhkeisiin menneet eurot. Enkä nyt oikeasti muista montako vaippaa ja vaippapakettia loppujen lopuksi ostettiin. Tai osaa edes arvailla mikä on ylimääräisen pesukoneenpyörityksen kustannus.

Ja toisaalta, voiko raskausvaatteita laskea lapsen aiheuttamaksi kuluksi? Jos ei olisi hankkinut niitä, olisin varmaan ostanut jotain muita vaatteita samalla aikajaksolla.

Mutta jos kuvittelin meidän käyttäneen paljon vähemmän rahaa kuin käytimme, se tarkoittanee, että menomme eivät radikaalisti kasvaneet vauvan saamisen myötä: ne vain kohdentuivat uudelleen. Sen sijaan tulot, etenkin hoitovapaan alettua, putosivat.

Pahoittelut niille, jotka tulivat Salamatkustajan kommentissa mainostamani oman kululistani perässä. Ai harkita ennen bloggaamista? Ei nyt kai sentään....

maanantai 7. marraskuuta 2011

Edessä lokoisat ajat

Esikoinen ajoi minut tänään pois tuoliltaan, jolla istuin syöttämässä kuopusta.
"Kukas sitten siskon syöttää? Sinäkö?" kysyin.
Ja syötti se, riemastuneena. Lautanen tyhjeni ja lattialle meni vain se tavanomainen puoli annosta.
"Äiti, minä haluan syöttää siskon koko päivän!" [Se tarkoittaa: joka päivä.]

Nerokasta, sanoisin. Minä voin avata Hesarin, nostaa jalat pöydälle ja antaa isosiskon kasvattaa pienemmän. Niin ne ennenvanhaankin teki.

11 kuukautta

Joskus taannoin mietin, että jaksaako enää toisen lapsen kohdalla innostua niistä samoista kehitysvaiheista, joita on jo yhden lapsen kohdalla todistanut, mutta näemmä voi. (Ehkä tässä kohtaa se muistivika auttaa. Eh eh.) Yhtä suurella jännityksellä odotamme milloin käsi irtoaa sohvan ja sohvapöydän välillä siirtymisessä kokonaan.

Ja huikeaa on kehitys tässä(kin) vaiheessa. Monia hyödyllisiä taitoja otetaan haltuun.

Kuten hallittu laskeutuminen aiemman kiipeämisen lisäksi. Tämä hyödyttää eritoten äitiä, kun lapsen voi jättää vaikkapa sängylle leikkimään kauemmas kuin käsivarren mitan päähän. (Samoin eteisen riskinä on enää kengänpohjien nuoleminen aiemman portaissaputoamisriskin sijaan. Ja kurahan vain lisää vastustuskykyä.)

Tai omalla lusikalla syöminen. Ja sotkusta huolimatta lusikka kannattaa antaa, sillä muuten lautaselle menee käsi. Ja jos lautasta pitää niin ettei käsi ylety, lapsi kiipeää pöydälle. Eloonjäämisen kannalta ihan keskeistä. Älykkyyttä taas osoittaa, että käsi suunnataan mieluiten jonkun toisen lautaselle, koska sieltä saa maukkaampaa, suolattua ruokaa.

Itsessään hyödytön, mutta vanhempiin ja isosellaisiin vaikutuksentekevä on sylinterinmuotoisen palikan saaminen Jukka-laatikkoon. (Toistuvasti siis, ei tuurilla.)

Ilman tukea paikallaan seisominen on myös hyödyllinen taito, jolle on runsaasti kysyntää viimeistään yläasteiässä.

Huvittaviakin yrityksiä ottaa maailma haltuun on koittaa pukea päähänsä/kaulaansa – en ole ihan varma kumpaa lopulta haetaan – kaikki nauhan tai kankaan tapaiset kappaleet ja puhaltaa lähestulkoon leluun kuin leluun, jos siitä saisi äänen kuten kukkopillistä tai vuvuzelanpuolikkaasta. Kun käteen osuu ilmapallo, on tästä vakiolähestymisestä hyötyäkin.

Tännekin on (vanhempien mielestä) mukavampi kiivetä kun pääsee itse alaskin.

Näitä juttuja seuratessa on vanhemmuus palkitsevaa sillä harvemmin käytetyllä, ei-ironisella tasolla.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Ain laulain työtäs tee

Meillä leikitään mielikuvitusleikkejä. Paljon. Bussilla matkustamista, lääkäriä, eläinlääkäriä, kauppaa, autokauppaa, koulua, vauvaa – kyllästymiseen asti vauvaa. Ja prinsessaa tietysti. Ennen olin kuningatarha, nykyään vain kuningatar. Kuningas on usein töissä. (Auts.) Meillä vierailee myös mielikuvitusystäviä, mutta ne eivät vielä riitä leikkikaveriksi, niistä yleensä vain keskustellaan.

Kolmevuotiaan mielikuvitus näyttäytyy myös omassa laulutuotannossa. Esikoisen lauluissa on tarinallinen kaari, eli joku teema, johon poimitaan uusia aiheita, yleensä siitä mitä ympärillä on. Niissä on myös kertautuva sävel, jossa voi olla muistumia tutuista lauluista ja ihan omaa sävellystä.

Lauluja lauletaan rattaissa (nykyään laudalla), polkupyörän takana, usein autossa – liikkuminen, tai siis kenties paikallaanolon tylsyys, inspiroi lasta laulamaan. Täten laulut kestävät myös pitkään, usein niin kauan kuin matkakin jatkuu.

Tänään kotimatkalla autossa lauleskeltiin tällaisia:

Tulee talvi ja kylmä ja jää
Ja sulle jää
Ja mulle jää
Ja tulee talvi ja Gaian silmä
[…]
Ja me mennään uuteen kotiin
me muutettiin vanhasta kodista
se jäi sinne naapurille
minä haluaisin mennä sinne
ja tulee talvi ja tulee talvi
Kirjoitin sanat muistiin jälkeenpäin eli säkeet eivät ehkä tulleet juuri tässä järjestyksessä, mutta kovasti pinnistelin puuroaivojani painaakseni edes muutaman värssyn mieleen. Kotona pyysin laulamaan laulua uudelleen – mikä puolestaan on vähän keinotekoinen tilanne – ja sain kirjattua ylös seuraavan biisin:

Tulee talvi, tulee talvi, tulee jäätä jäätä jäätä
sitten tulee isä, äiti nukkumaan,
nyt mennään kaikki nukkumaan
kylmä on ja aina
sitten alkaa tulla talvi näin
tulee talvi
tule jo peiton ja makuupussin alle
tulee jää aina
ja sitten yksi jäi pois
yksi jäi pois
ja sitten kolmannen tuli tänne, ei
ja kun me mennään pihalle
ja jää
ja tulee jää
sulle jää
aina mulle jää
ja sitten tulee joo-joo-joo-joo joulu näin

Uusi ilmiö viime päiviltä on absurdi tajunnanvirtapuhe, eli mahdollisimman mahdottomien juttujen keksiminen. Tänään valmistelin iltapuuhia tutulla litanialla: "No niin, sitten iltapesulle ja hammaspesulle ja pissalle ja sitten yöpuku päälle..." Ja lapsi jatkoi: 

"Ja sitten mennään kakkalle ja sitten kakataan pussiin [jep, kakka- ja pissajutut ovat täällä] ja sitten mennään tauluun piiloon ja sitten mennään katolle ja laitetaan sortsit päälle [...]Ja sitten mennään kirjastoon ja sitten mennään laatikkoon ja sitten mennään matkalaukkuun ja sitten mennään lentokoneella [Malesian-serkun] luo ja sitten litistytään ja..."

Lapsi on keksinyt myös toiveammattinsa. (Ja hyvä niin, koska eikös sillä aina kuulu lapsia kiusata: "No pikku-Pentti, mikäs sinusta tulee isona?") Se on laulaja ja lääkäri. 

Ja miksi ei, Dr. Alban näytti hienon esimerkin miten yhdistää ne kaksi. Sanoituksia tuntuisi ainakin irtoavan.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Karamazov! Karamazov! Karamazov! Karamazov!

Joskus on ihana päästä syömään mielipiteensä. Olen usein kritisoinut nykyistä trendiä tehdä älyttömän pitkiä näytelmiä (ja elokuvia) ja julistanut, että on ammattitaidon puutetta jos ohjaaja ei pysty sanomaan sanottavaansa kahteen tuntiin. Mutta Smeds kyllä tyhjensi lippaan ja pajatson ja pään, ja kymmentä vaille kaksitoista olin pahoillani ainoastaan siitä, että esitys päättyi.

Toki en vieläkään tiedä mitä Smeds yritti sanoa, enkä edes yritä kirjoittaa jutusta arviota, mutta näyttelijöiden (olen jo niin vanha, että voin sanoa "nuorten näyttelijöiden" silleen vähän tätimäisesti) intensiteetti, energia ja monipuolinen lahjakkuus oli täydellisen mukaansatempaavaa ja, no, ne oli vaan niin pirun hyviä. Koko viisituntinen oli hengästyttävää mättöä ja "näytelmä" parempi keikka kuin moni näkemäni.

Mikä parasta, teatterin jälkeen analysoimme miehen kanssa näkemäämme puolihurmioituneena ja sen jälkeen keskustelimme tuopillisten ääressä myös muista aiheista. Arjessa kun keskustelemme harrastusvuoroista ja laskujen maksusta ja analysoimme korkeintaan sitä kumpi on kulloinkin jättänyt asioita ärsyttävämmällä tavalla tekemättä.

Miten ihanaa – ja miten tarpeellista – oli taas muistaa, että tässähän oli tää parisuhdejuttukin, ja vielä ihan hyvän tyypin kanssa.

Olemme käyneet viimeisen vuoden aikana pikaisesti syömässä ja pari kertaa leffassa, mutta muistelin, että viimeksi olisimme olleet tässä mittakaavassa vapaalla jalalla Flowssa 2010. Tästä järkyttyneenä päätin (taas) että tähän on saatava muutos.

Niin ja lapset olivat tietysti pärjänneet loistavasti. Ja vanhempanikin näyttivät olevan ihan tolpillaan. Ja minä nukuin: kolmesta puoli seitsemään ja sitten puoli kymmeneen, jolloin heräsin esikoisen hiippailuun portaissa. Ja noilla unilla olen ollut levänneempi kuin aikoihin. Oh bliss.

torstai 3. marraskuuta 2011

Hyvää syntymäpäivää minulle!

Syntymäpäiväni meni jo aikaa sitten, mutta lahjani lunastan tänään: menemme miehen kanssa katsomaan Smedsin uutuuden, 12 Karamazovia. Siinä saakin teatteria koko rahan edestä kun teoksella on kestoa 4,5 tuntia. Hiukan epäillen mietin, mikä voi olla perusteena noin pahasti ylipitkälle teokselle, ja toivon hartaasti, että minut pistetään jälkikäteen häpeämään epäilystäni.

Mutta loppujen lopuksi on aivan sama millainen näytelmä on, tämä ei voi olla huono ilta. Sillä teatterin myöhäisestä ajankohdasta ja vanhempieni armollisuudesta johtuen lapsemme pääsevät yökylään – kuopus ensimmäistä kertaa ikinä. Jiihaa! Kannatti kertoa äidilleni blogista, niin se on täältä saanut lukea unettomuusruinauksiani.

Turun Sanomien Irmeli Haapasen mukaan "Nuorten virolaisten näyttelijöiden esitys on energiapiikki, joka lävistää koko aineenvaihdunnan ja josta ei tokene ihan hetkessä." Mieleni tekee saivarrella aineenvaihdunnan lävistävän energian mahdollisista ulottuvuuksista, mutta en ole huolissani yöunien menetyksestä. Riippumatta siitä millaista punkenergiaa virolaiset pistävät kehiin, tämä äiti aikoo ensi yönä nukkua!

Näin iloiselta minäkin näytän nyt. Kuva lehdestä.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Requiem for a dream

"Äiti sä näytät tosi väsyneeltä."

No shit.

Olen viimeisen viikon aikana jälleen havainnut, miten herkässä on arjen tasapaino. Kahdestatoista kahdeksaan neljällä herätyksellä on pitänyt nämä junat vielä kiskoilla, mutta puoli neljästä kuuteen valvominen syöksee VR:n palvelutasolle. Pyykit kasaantuvat (luonnonlakeja nopeammin), kotoa ei poistuta ja ärsyyntymiskynnys on kiukuttelusta kulunut pois.

Mutta se on vaan se vaihe, eikö niin..?

Vauvaperheen äidille ongelmanratkaisuna suositeltuja päiväunia ei voi ottaa kun lasten määrä ei rajoitu yhteen päiväunia nukkuvaan yksilöön. Henkisen tasapainoni ylläpitämiseksi tarvitaan myös pieni hetki "omaa aikaa" lasten nukahtamisen jälkeen. Viime aikoina olen kyllä joutunut priorisoimaan nukkumista - pidän siis jutut lyhyenä.

Väsymys alkaa kuitenkin näkyä. Viime talvena ipana bongasi minut sanomalehdestä, se oli Maria Veitola. Nyt lokakuussa se oli Kaari Utrio.

Pitäisi saada univelat ulosottoon.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Erään kurpitsan elämä

Halloweenkurpitsasta tuli luojansa kuva: pää savusi ja homehtui sisältäpäin.




Ennenaikaisen vanhuuden kokenut kurpitsa hymyilee lempeät hyvästit ennen viimeistä matkaansa.


"Kyllä tippa tappaa."

torstai 27. lokakuuta 2011

Luurangot komeroon

Kuva täältä.

Kun nyt siivouksesta aloitin, niin haluan jatkaa tärkeällä aiheella: stailattujen sisustusten ja erityisesti kaappi- ja säilytysjärjestelmämainosten verenpaineennostatuskyky. Tämäkin kuva löytyi kuvahaulla mainosaiheisesta tekstistä "Vaatekaappi järjestykseen". Uskoisin, että kaapin kuin kaapin saa järjestykseen, jos siellä siellä säilytetään neljää kauluspaitaa, joogamattoa ja talouden kaikkia kuutta pyyhettä.

Meillä on asunnossa vain vähän enemmän säilytystilaa kuin tuossa kuvan kaapissa, ja voin kertoa, että niihin on mahdutettu hitusen verran enemmän tavaraa.

Eteisen säilytystilat ovat vielä hieman vaiheessa – olemmehan asuneet tässä vasta vuoden. Meidän kenkiämme säilytetään näin:



Ja tässä ostamani kivat oravanaulakot lasten ulkovaatteille:




Mutta kunhan kotimme stailataan Glorian Kotiin, sama osasto näyttää tältä:



Kaikki ymmärtävät, että mainoksissa kaunistellaan, mutta vähän realismia, pliis. Tämähän on sama kuin käyttäisi tekoripsiä ripsivärimainoksissa. Eiku, niinhän ne käyttääkin.

A clean house is a sign of a wasted life

Or money well spent, lisäisin.

Sitten kun minusta tulee iso, haluan siivoojan. Vähintään jokaviikkoisen – miksei ihan kokopäiväisen "elämän jälkiä" korjaamaan.

Yksin asuessani kaaos pysyi vielä jotenkin hallinnassa. Jopa niin, että mies ehti kuvittelemaan minua siistiksi ihmiseksi. Sittemmin harhaluulo on korjaantunut. Lapsiperheen kodin siistinä pitämineen en oikeastaan edes halua venyä. On sitä parempaakin tekemistä.

PS: Kuvan otin facebook-ryhmästä, kun en autenttisempaakaan lähdettä löytänyt.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Rätei ja lumpui, ja kui helvetin pal niit voi ihmine rakasta

Maailmassa on virhe. On nimittäin täysin selittämätöntä, miten minulla, joka en shoppaile, voi olla kaappi järjettömän täynnä vaatteita, joita en käytä.

Asunnossamme on hyvin vähän kaappitilaa, mikä on terveellistä kaltaiselleni oravalle, mutta luo arkeen myös tiettyä haastetta. Nyt meni hermo ja sen seurauksena säkillinen vaatetta kierrätykseen.

Tässä muutamia inspiraatiokuvia:



Osaselitys kaappiahdinkooni on, että en (muka) heitä mitään pois. Mutta se ei pidä paikkaansa: edellisessä muutossa hävitin pari jätesäkillistä vaatteita, ja olen minä tehnyt näitä tyhjennyksiä ennenkin. Miten minulla voi olla säkkikaupalla ylimääräistä, jos en koskaan mitään osta?

Selvitetäänpä.

Mitä sieltä sitten lähti?

- Sepen grilli -wifebeater, rei'ille kulunut. Mut on se hei tosi funky. Viimeksi päällä n. vuonna 1999.

- Muita tositosi-ikisuosikkeja lukioajoilta, joita ei vain voi hävittää. Viimeksi yllä lukioaikoina.

- Brasilia-toppi, miehen tuliainen Saksasta. Vähän liian pieni. Ja ei, minä en tule laihtumaan. (Nyhyy.) Viimeksi päällä 2006.

- Useita liian lyhyitä toppeja. Olen ilmeisesti venahtanut pituutta tässä aikuisiällä.

- Wardrobe wandersin kirpparisäkistä ostettua kamaa, johon A: en mahdu ja B: en ole tarpeeksi trendikäs. (Tavallaan on masentavaa, että sen kirpparisäkistä tulee trendikkäämpää tavaraa kuin minä.)

- Poncho. (!!!) Ostettu Ecuadorista, päällä ei koskaan. Pelastettu kirpparisäkistä useita kertoja, koska olishan se kätsä vaate kotona koneella istuessa ja silleen.

- Matkoilta ostettuja villapaitoja. Olen ollut kylmissäni ainakin Riiassa, Nevadassa ja Malesiassa.

- Yrityksiä trendikkyyden ja/tai säästämisen suuntaan, tyyliin korkeavyötäröiset Cheap Mondayt edellisvuodelta Tukholmasta. "Kyl tää vois olla ihan kiva." (Eli hah: shoppailenpas!)

- Venahtaneita, kulahtaneita mustia t-paitoja. Pilalle nyppyyntyneitä neuleita. Nämä hyväksyn.


Mitä sinne jäi?

- Yhdet farkut ja kahdet housut, joita käytän aktiivisesti. Neljät muut farkut/housut, joita en käytä. Puhdistus jäi siis puolitiehen.

- Kolmet mikrosortsit. Jokaiselle vuoden käyttökerralle omat.

- Kaksi fleecepaitaa, yhdet fleecehousut ja neljät verskat. Niin ja tuulipuvun housut. Jep: näille tulee käyttökertoja.

Mitä tästä opimme?

- Näemmä shoppailen kun olen matkoilla.

- (Ja kenties koska en viime vuosina ole matkustellut) minulta puuttuu nykyiseen elämääni sopivia, normaaleja vaatteita, joita voisin käyttää vuodenvaihteen jälkeisessä elämässä, kun pitää jälleen päivittäin pukeutua ihmisten vaatteisiin. So. ei fleecekerrastoon.

- Pitää pakata lämpimiä paitoja lämpimiinkin kohteisiin. Ja kantaa niitä mukana lämpimänäkin päivänä. Koskaan ei tiedä milloin vilu yllättää.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Liteprinsessahejsan!

Vietin viikonlopun siellä kurssimassa, ja ilmeisesti niitä liuottimia ei pitäisi hengitellä huonosti tuuletetuissa tiloissa. Kangaskaupassa kääntyessäni nimittäin kuvittelin olevani ompeleva äiti ja ostin tylliä ja kuminauhaa.

(Tiedätte varmaan ne ihanat lelukuvastot, joita näin joulun alla (sic) jaellaan. Sieltä meni heti tilaukseen prinsessamekko ja meikkipöytä. Meikkipöydästä pelastuin kun osoitin, että se on vasta viisivuotiaille.)

En lähtenyt kaavoilla kikkailemaan: kaksinkertainen tylli suoralla ompeleella kuminauhaan kiinni ja sitten kuminauha päistään yhteen. Pikkuisen tasoittelin toispuoleista helmaa, ja sen soiron laitoin ompelin mytyksi hiuspantaan. Voilá! Kahden sauman, kolmen euron ja neljän minuutin prinsessa-asu kelvannee tovin. (Ainakin se otettiin sänkyyn viereen – se yllä kun ei saanut mennä nukkumaan.)


Ja kun nyt kerran vauhtiin pääsin, korjasin myös tietokoneeni. Virtalähde hajosi kun kuopus sai suuhunsa johdon pään. 2,5 vuotta sitten uusin johdon edellisen kerran – ette varmasti arvaa miksi! Sen verran paljon harmitti 119 euron hinta, että nyt en ole uutta saanut ostettua.



Virheitä tehdään ja niistä ei opita.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Kuusi syytä miksi minun ei pitäisi harrastaa entisöimistä

1. Olen tietyissä asioissa täydellisyydentavoittelija. Haluan virheettömän lopputuloksen.

2. En ole tarpeeksi pitkäjännitteinen työskennelläkseni em. kohdan saavuttamiseksi. Haluan valmista heti.

3. En pidä puuduttavista pohjatöistä vaan sudin vähän sieltä täältä eri työvaiheita.

4. Jos minulla ei ole tarvittavia työvälineitä/taitoja, teen niillä joita on.

5. Jos työllä ei ole selkeästi määriteltävää valmistumispistettä, en osaa lopettaa hiomista.

6. Vihaan hiekkapaperin kosketusta yhtä paljon kuin styroksin. Myös hiontapöly tuntuu inhalta käsissä.


Vaihtoehtoinen otsikko postaukselle on "Viisi syytä miksi minun ei pitäisi olla tutkija".

torstai 20. lokakuuta 2011

Suppilovahvero-kurpitsalasagne

Tein vihdoin sen lasagnen, ja pääsen aloittamaan urani ruokabloggaajana. Eli olkaatten hyvä, seuraa

Täti-ihmisen Suppilovahvero-kurpitsalasagne

suppilovahveroita runsaasti
kurpitsaa vähän vähemmän
1 tlk tomaattimurskaa
1 valkosipulinkynsi
1 punasipuli
suolaa
mustapippuria

Suppilovahverot oli tällä kertaa valmiiksi paistettu, kun käsittelin äitini mökkisaaliin jo edellisenä päivänä. (Vanhemmillani on pakastin täynnä, ei mahdu enää sieniä. Voi voi.) Samoin kurpitsan olin keitellyt välittömästi lyhtyprojektin jälkeen. Se odotteli siis viikon verran jääkaapissa, mutta ei ollut ainakaan näkyvästi kärsinyt.

Paista sipulit ja valkosipuli (voissa), lisää joukkoon sienet (leikitään vaikka että 3 dl paistettuna), kurpitsat (1,5dl) ja tomaattimurska. Sitten mausteet ja keitellään hetki kasaan.


Juustokastike meni ihan paketin ohjeella

50g voita
1 dl jauhoja
1 l maitoa
200 g juustoraastetta (Emmental)
mustapippuria (sen verran varioin)

Sulatettuun voihin sekoitetaan jauhot. Maito sekoitetaan hiljalleen joukkoon ja lopuksi juustoraaste. Kokemukseni mukaan tätä jää aina yli, eli n. 8 dl maitoa riittäisi isoon uunivuokaan.

Ladotaan voideltuun vuokaan kerroksittain (pohjalle sienikastike, sitten juustokastike, sitten lasagnelevyt). Päälimmäiseksi kerrokseksi juustokastike ja sen päälle vielä juustoraastetta. Paistetaan 175-asteisen uunin alatasolla n. 50 minuuttia.


Laitoin oikein basilikan kuvausrekvisiitaksi. Mutta vaikea lasagnea olisi saada huonolta näyttämään.

Koska olette vain minun sanani varassa, joku voisi kuvitella, että kehuskelen tekeleitäni lopputuloksesta riippumatta. Olen kuitenkin rehellinen ihminen, ja siksi minun on sanottava, että aivan älyttömän hyvää! Paras kasvislasagneni ikinä. Kurpitsa toi mehevyyttä, mutta ei hallinnut. Nyt vaan mietin saakohan sitä vähän kätevämmässä pakkauskoossa kuin 7 kilon mötiköinä. Koska tätä voisi tehdä toistekin.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Suuri päivähoitokeskustelu

Hesari avasi jälleen päivähoitokeskustelua. On hyvä, että päivähoidosta keskustellaan, mutta miksi minusta tuntuu, että Helsingin Sanomissakin ääneen pääsee vain Keltinkankaalainen koulukunta ja Bowlbyn kiintymyssuhdeteoriaan pohjaavat näkemykset, joissa ei päästä äidin hoivavastuun vaatimisesta eteenpäin.

Salamatkustaja jo penäsi isiä, "toissijaisia hoitajia", barrikadeille. Erja Rusanen kommentoi jutussa:
"Olen sitä mieltä, että äidit ovat lapselle tärkeimpiä tietyssä vaiheessa, mitä nykyään yritetään jotenkin hämärtää. Vuosittain vain pieni osa väestöstä saa lapsen. Jotenkin tuntuu, että kaikki ovat sen lapsen suhteen jaolla. Lopulta ne muutamat vuodet ovat aika pieni aika naisen elämässä."
Tämä piti lainata kahdestakin syystä:
1. On tosiasiain "hämärtämistä" sanoa, että isä voi olla tasavertainen/tärkein vanhempi lapselle? Auts.
2. Mitä tarkoittaa olla "lapsen suhteen jaolla"? Ihan oikeasti, mitä tarkoittaa, kun en tajua?

No, pisteet Rusaselle, että esittää myös kehitysehdotuksia päivähoitoon, koska "kaikki eivät voi tai halua olla pienten lasten kanssa kotona". Mutta että omahoitaja, joka sitoutuisi lapseen hänen viisivuotispäiväänsä asti? "Ajattelin vuonna 2014 muuttaa Tampereelle, niin enpä voi ottaa enää uusia omahoidettavia. Sori."

Uskon kyllä, että päiväkotijärjestelmässämme on paljon parantamisen varaa, niin lasten kuin työntekijöidenkin näkökulmista. Mutta niitä ei ratkaista syyllistämällä äidit kotiin. Jos vaikka tuplattaisiin päivähoidon budjetit niin saataisiin ehkä tarpeeksi ja kunnolla palkattuja ihmisiä töihin. Mutta tämä on toki yhtä epärealistinen ratkaisuehdotus kuin Rusasen sitoutumisvaatimus.

Kuten huomaatte, täällä koira ulisee kun kalikka kalisee, eli tuskailen kun päätökset kuopuksen päivähoitourasta pitäisi saada lyötyä lukkoon ja olen kotiinsyyllistymisen rajamailla. Esikoisen kanssa aloitus oli helpompaa kun hoitopaikkana oli ihana kahdeksan lapsen ryhmis, nyt vaihtoehtona on vain jättipäiväkoti isoine ryhmineen. Ja valitettavasti olen nähnyt miten pihalla saa lapiosta huolella päähän ennen kuin yksikään hoitaja on paikalla. Miten sinne tuollaisen pienen, nyyh nyyh ja voi voi.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...